PeliSuomi Elämää tämä vain on...joka päivä sen loppua kohden kuljen.

Osa 5. Armeijassa lokakuu 1979 - syyskuu 1980, Tikkakoski ja Karjalan lennosto

  • Pronssilevyke (kuva Küllike Kamla)
    Pronssilevyke (kuva Küllike Kamla)
  • Syksy 1980, Vuokatissa kotona lomilla. Äitini ottama kuva.
    Syksy 1980, Vuokatissa kotona lomilla. Äitini ottama kuva.

Uusi lukija aloita blogin eka sivulta, niin tiedät, että miksi tässä historiaani kirjoitan. Tämä on jatkokertomus.

Opiskeluaikani oli sitten takana, nyt oli suoritettava kansalaisvelvollisuus.

Ennen armeijaa isäni ehdotti minulle, äitini läsnä ollessa, että hän haluaisi laittaa Jäätiön tilan nimiini. Kieltäydyin heti, sillä en halunnut ohittaa veljiäni perinnössä. Isäni perustelu oli se, että minä olin ainoa veljeksistä, joka pystyisi hoitamaan Jäätiön Leirintä ja Lomakylää sekä Talvivaaran Lomapirttiä ja toiset veljistäni olivat hakeutuneet jo muihin töihin. Sukupolvenvaihdos olisi tapahtunut samaan tapaan, kuin isäni sai tilan hallintaansa vanhemmiltaan. Keskustelu jäi siihen, koska kieltäydyin. Sitä päätöstäni en ole koskaan katunut.

Sitten armeijaan...

Kun kävin kutsunnoissa jotain 17-vuotiaana, niin silloin nuorena olisin halunnut laskuvarjojääkäriksi, kun se vaikutti niin jännittävältä, mutta minun fyysisellä kunnollani en olisi siellä pärjännyt.

Kesällä 1979 aloin valmistelemaan armeijaan lähtöä. Yksi Jäätiön Lomakylän vakiovieras Suominen oli töissä Tikkakoskella ilmavoimissa. Hän kertoi minulle, että Tikkakoskella on ilmavoimien pääesikunnassa valokuvauksen erikoisyksikkö. Aloin selvittämään, että miten sinne pääsisin. Olin harrastanut valokuvausta muutaman vuoden ja innoissani siitä harrastuksesta, mutta riittäisikö se sisäänpääsyyn?

Hakupaperit piti lähettää kesällä ja syksyllä sain vastauksen, että minut on valittu kuuden onnellisen joukkoon valokuvausyksikköön, jonne oli hakijoita yli 300 varusmiespalveluksen aloittajista.

Kesän harrastin juoksua ja pyöräilyä, että sain peruskuntoni nousemaan, sillä edessä oli kuitenkin aivan tavallinen alokasaika metsäkeikkoineen ja sotineen. Armeija oli minulle itsestään selvyys, niin kuin myös viidelle veljelleni.

Tikkakosken mannekiini..

Lähdin Jyväskylään päivä aiemmin ja yövyin Suomisilla. Jotka myös huolehtivat minut Luonetjärven varuskuntaan aamulla. Ensimmäiset päivät olivat ankeita. Helpommaksi alun teki se, että meidät kaikki, valokuvausyksikköön valitut, majoitettiin samaan tupaan. Hieno porukka ja yhteinen harrastus tietenkin lähensi vielä meidän kaveruuttamme. Itse olin vain valokuvauksen harrastaja ja toisilla oli valokuvaskoulutus takana.

Selvisin kunnialla alokasajasta. Ennen joulua minulla todettiin lääkärintarkastuksessa solisvaltimon pullistuma, jota myöhemmin myös Tilkassa tutkittiin. Se vika olisi saattanut keskeyttää varausmiespalvelukseni, mutta itse sitä en halunnut. Sain hiukan helpotusta kovimmissa metsäharjoituksissa sekä 30km hiihtolenkillä. Selkäreppuni painoa vähennettiin, ettei repun hihna tukkisi täysin vasenta solisvaltimoani, jonka pullistuman voi sormellakin tuntea. ”Rynkyn” ja kameran kannoin kuitenkin aina mukanani. Koulutukseeni kuului myös ”titaaminen” eli morsettaminen, jossa en oikein hyvin pärjännyt, mutta opin sen kuitenkin. Nopeus oli siinä valttia.

Alokasajan loppusotaharjoituksen aikana joukkueenjohtaja piti kaikille henkilökohtaisen puhuttelun. Joukkueenjohtaja ilmoitti minulle, että minut on valittu RUK:iin, johon minä vastasin, etten lähde, sillä minut on valittu valokuvausyksikköön ja RUK on liian kaukana, koska käyn myös lomilla töissä Kainuussa. Joukkueenjohtaja ilmoitti kuitenkin, että minut lähetetään RUK:iin. Kun sitten tuli päivä, että jolloin selvisi meidän tuleva koulutuspaikka, niin se oli kuitenkin valokuvausyksikkö Ilmavoimien esikunnassa. Helpotukseni oli suuri, sillä muuten työni Jäätiössä olisi jäänyt hoitamatta.

Alokasajan jälkeen ”rynkyn” kantaminen jäi vähemmälle, mutta meillä kuudella oli aina kamera mukana. Muistan sen kauhun päivän, kun koulutus Ilmavoimien esikunnassa alkoi. Siellä oli uskomattoman hienot ja nykyaikaiset valokuvauslaboratoriot uusimpine tekniikan laitteineen. Viisi varusmiestoveriani tiesivät ja hallitsivat osan laitteista, minä näin vastaavat vasta eka kertaa. Mielessäni ajattelin, että mihin olenkaan itseni laittanut, miten pärjään tässä joukossa? Hyvin pärjäsin, mutta opiskella piti enemmän kuin toisten. Loppukokeissa en ollut viimeinen ;-)

Yhdellä lounaalla luolilla lounasjonossa oli minun takanani ilmavoimien komentaja Rauno Meriö. Halusin kohteliaasti antaa hänelle paikkani jonossa, mutta hän ei sitä halunnut. Totesi ystävällisesti, että jonotetaan oikeassa järjestyksessä. Hieno mies!

Opiskeluaika valokuvausyksikössä oli mukavaa, mielenkiintoista, haastavaa jne. Samaan aikaan useita kavereitani oli myös armeijassa. Toiset rajavartiostossa, toiset sissikomppaniassa jne. Kukaan heistä ei ymmärtänyt, että miksi olen niin innoissani varusmiespalveluksesta, jopa nautin siitä.

Jo alokasaikana sain ”urheilukipinän”, kun minut oli keskikoulussa lannistettu urheilutunneilla, niin armeijassa aloin nauttimaan urheilusta. Jo alokasajan ensimmäinen lauantailenkki muutti suhtautumiseni urheiluun. Joukkueenjohtajamme oli ihminen, joka tykkäsi itse urheilla ja opetti meidät pitämään urheilusta. Olimme valmistautuneet hikiseen rääkkiin metsässä, mutta yllätykseksemme se oli aivan jotain muuta. Joukkueenjohtajamme oli heittänyt tittelinsä pois ja oli kuin kuka tahansa lenkkikaveri. Aloitimme rauhallisesti, venyttelimme ilman mitään kiirettä, lönkyttelimme lämmittelytahtia, nautimme syksyisestä luonnosta. Pysähdyimme välillä venyttelemään. Omaa tahtia saimme juosta jonkun matkaa täysillä, lönkyttelimme jälleen loppuun saakka. Teimme rauhassa loppuvenyttelyt ja kävelimme kasarmille saunaan ja suihkuun. Sen lenkin jälkeen olin aivan eri mielellä urheilusta ja sain siitä kipinän juoksemiseen, pyöräilyyn, uintiin, punttisalille, squashiin, hiihtoon, lasketteluun...joka on jatkunut koko elämäni läpi. Toisille sopii urheilusta ja liikkumisesta nauttiminen ja toiset haluavat kilpailla, toiset kilpailu lannistaa.

Silloin kun olin Tikkakoskella, niin Oulu-Kajaani-Jyväskylä-Vaasa väliä lensi pienkone, johon ehdin perjantaisin lähtemällä suoraan lomatarkastuksen jälkeen. Yleensä joukkueenjohtaja soitti minulle taksin valmiiksi, että ehdin lentokoneeseen. Jäin yleensä Liisan luokse Kajaaniin perjantaina ja lauantaina kävin Jäätiössä töissä.

Kainuussa oli upeata käydä viikonloppulomalla ja varsinkin iltaravintolissa, sillä minulla oli sininen lennostonunivormu, kun Kajaanissa näki vain harmaita univormuja. Minulla oli tietenkin kauluspaita ja solmio. Jo siihen aikaan Kajaanissa oli ravintoloissa kiintiöt sotilaille, mutta ei siniasuisille ;-)

Joskus ajoin myös autolla Kajaani-Jyväskylä välin. Yhden viikon ”mehtäkeikan” jälkeen perjantaina lähdin ajelemaan väsyneenä kohti Kajaania. En ehtinyt ajaa kuin viitisenkymmentä kilometriä, kun jäljellä oli vielä 300km, meinasin nukahtaa rattiin. Pysäytin auton levähdyspaikalle ja ajattelin levähtää vähän aikaa. Heräsin vasta kolmen tunnin kuluttua kahdeksalta illalla. Kajaaniin saavuin sitten lähellä puolta yötä. Liisa ja vanhempani olivat huolissaan, että onko jotain tapahtunut matkalla. Siihen aikaan ei kännyköitä ollut, joilla ilmoittaa viivästyminen. 

Äitini äiti kuoli syksyllä. Kävin hänen hautajaisissa Iisalmessa.

Karjalan lennosto...

Valokuvauskoulutuksen jälkeen siirryin Karjalan lennostoon Kuopioon. Minulla oli siellä kaksi esimiestä, upeita kavereita molemmat. Titteleitä me ei käytetty. Hoidin lennostossa tapahtumien valokuvausta, passikuvausta sekä tein tiedustelulentojen kuvat. Kehitin myös Karjalan lennoston hävittäjien mustat laatikot, joissa oli teknilliset tiedot lennoista. Minulla oli laboratorio käytössä luolastossa sekä lentokenttä alueella, vaunussa. Kesällä kunnostimme esimiestemme kanssa vaunun. Laitoimme uuden lasikuitukatteen sen päälle. Kun homma oli valmis, niin lähdimme saunomaan esimieheni luokse. Söimme siellä illallisen muutaman saunaoluen kyydittämänä ja palasimme vasta aamulla varuskuntaan. Sen päivän nukuin pimiön pöydällä ja laitoin punaisen valon oven ulkopuolelle palamaan, ettei kukaan häiritse ;-)

Suru ;-(

Olin viettämässä pääsiäislomaa Kainuussa. Liisan isän työpaikan mökillä Vuokatissa ystävieni kanssa. Pääsiäinen alkoi olla jo ohi, kun sain puhelinsoiton. Isäni Reino Oskari Augusti oli menehtynyt sydänkohtaukseen auratessaan traktorilla Jäätiön talon pihaa. Lähdin heti Jäätiöön ja sain todeta, että saamani puhelu oli totta ei unta. Isäni poismeno, vasta 54-vuoden iässä, oli minulle suuri järkytys. Itse olin nuori sotilas, 23-vuotias. Miten tästä eteenpäin? Minä olen armeijassa ja miten hoitaa Jäätiön Leirintä ja Lomakylä sekä Talvivaaran lomapirtti. Veljistäni ei ollut hoitamaan yritystoimintaa ja en voinut jättää äitiäni yksin, sillä hän ei ollut myöskään hoitanut mitään juoksevia asioita eikä selviäsi mitenkään yksin.

Soitin Karjalan lennostoon ja pyysin vapaata ja sain yhden päivän sillä ehdolla, että tuon mukanani isän kuolintodistuksen. Mietin, että pitääkö minun anoa varusmiespalveluksen keskeyttämistä vai mitä minä teen? Jouduin lähtemään takaisin varuskuntaan jo seuraavana päivänä. Matka meni välillä pysähtyen ja itkien. Saavuttuani varuskuntaan tunsin itseni sairaaksi. Minulle oli noussut kuume. Menin terveyden hoitajan luokse ja kerroin olevani kuumeessa ja sairas. Terveyden hoitaja tokaisi minulle, että olet tainnut juopotella pääsiäislomalla, johon vastasin itkien, että isäni kuoli eilen. Terveydenhoitajan ilme muuttui, mutta hän ei sanonut sanakaan. Olin paripäivää varuskunnan sairasosastolla vuoteessa.

Keskustelin esimiesteni kanssa ja kysyin heiltä neuvoa, että mitä minä teen, kun minun täytyisi hoitaa kaksi yritystämme isäni kuoleman jälkeen? Hekään eivät oikein osanneet neuvoa mitään. Kysyin heiltä, että kävisikö ensin niin, että saisin käyttää luolan- ja kenttälaboratorion puhelimia yritysasioitteni hoitoon? He selvittivät asiaa korkeammalta taholta, kertoen tilanteeni. Sain vapaan puhelimien käyttöoikeuden hoitaakseni yritysten asioita. He olivat myös sopineet, että saan aina tarvittaessa lomaa asioiden hoitoon. Silloin päätin, että käyn kunnialla armeijan loppuun ja samalla hoidan kaksi perheyritystämme. Kävin isäni hautajaisissa ja tunnen vielä tätäkin kirjoittaessa sen surun ja toivottomuuden mikä sisälläni silloin olin, että miten pystyn hoitamaan kaikki ne asiat ja yritykset, jotka isäni oli aiemmin hoitanut. Samalla surin hyvän ja luotettavan isäni menetystä.

Hautajaisten jälkeen ajoin Karjalan lennostoon. Sen jälkeen laboratorioitteni puhelimet alkoivat soimaan. Vastasin puhelimeen aina ”valokuvauslaboratorio puhelimessa alikersantti Lindeman” soittaja saattoi olla, joku työntekijämme, pankinjohtaja tai joku muu lukuisista henkilöistä, jotka yritystemme asioissa minua tavoittelivat. Toisille se oli jopa hauskaa, ja sanoivat minulle ensin ”lepo alikersantti” tai jotain vastaavaa.

Karjalan lennostosta käsin varusmiehenä valitsin kesätyöntekijät Jäätiön Lomakylään, tein työntekijöiden työvuorolistat, hoidin ostoneuvottelut, järjestin Jäätiön vartioinnin, kirjanpidon jne. Lähdin välillä jo torstaina lomille, että olin töissä Jäätiössä viikonlopun ja perjantaina sain hoidettua tarvittavat pankki sekä muut juoksevat asiat.

Menin välillä Kuopiossa kihloihin Liisan kanssa ja kihlajaisyön vietimme Hotelli Puijonsarvessa.

Esimieheni ylivääpeli Tapio Kuosmanen oli unohtanut esittää minulle kersantin natsoja määräaikaan mennessä. Kun se oli hänelle selvinnyt, niin hän tuli todella nolona pyytelemään anteeksi. Annoin anteeksi, sillä tuskin minulla missään muualla armeijassa olisi ollut niin mukavaa ja hienoja esimiehiä, mitä niistä titteleistä. Kersantin arvon sain myöhemmin kertausharjoituksien jälkeen.

Pääsin kerran armeijan jälkeen kertausharjoituksiin. Siis aivan oikeasti PÄÄSIN, sillä me kaikki kuvausmiehet halusimme kertausharjoituksiin, sillä se oli jännittävää sekä saimme tavata vanhoja kavereita. Hävittäjissä oli vielä uudet yökuvauskamerat. Meille soitettiin etukäteen, että pääsetkö tulemaan ja sen jälkeen kaverit soittelivat, että älä mene, niin minä pääsen. Hoidimme silloin suuren sotaharjoituksen ilmatiedustelua.

Yksi todella jännittävä tapaus sattui Karjalan lennostossa. Olin yksin vastaamassa kesällä 1980 valokuvauslaboratorioista, sillä molemmat esimieheni olivat lomilla. Olin itse lähdössä iltavapaalle Kuopioon ja olin laittautunut parhaimpiini, eli sininen puku, kauluspaita ja solmio. Kengät oli kiillotettu ja tukka oli hyvin ;-) Sain varuskuntaan soiton Ilmavoimien esikunnasta, että kentälle saapuu kohta tiedustelukone ja pilotilla on kuvat, jotka täytyisi saada heti kehitettyä ja eteenpäin. Vastasin ensin, että olen lähdössä iltalomille, mutta heti sen jälkeen sanoin vain, että tapaan pilotin luolilla. Tilasin autokomppaniasta kuljetuksen ja menin laboratoriooni, unohtaen iltalomani. Pilotti tuli filmien kanssa ja minä aloin niitä kehittämään. Materiaali oli tärkeätä ja salaista, joten pilotti oli kanssani pimiössä. Kun olin kehittänyt tärkeät fimit ja aloin katsomaan niitä valoa vasten, niin filmissä ei ollut mitään? Hiki alkoi virtaamaan otsaltani. Tarkastelin fimiä, että numerot näkyvät, joten minun kehitysprosessissani ei ole tapahtunut virhettä. Huh huh, alkoi helpottamaan ja kauhu muuttui iloksi, kun filmin lopussa oli kuvat. Pilotti kiitti, otti kuvat mukaansa ja lensi niiden kanssa eteenpäin. Iltaloma jäi pitämättä, mutta jännitystä ja toimintaa sain monenkin iltaloman edestä.

Yksi hauskimmista jutuista oli se, että sain sanoa Karjalan lennoston komentajalle eversti Tollalle ”nappi kiinni herra eversti”. Otin eversti Tollasta passikuvaa ja hänen puseron nappi oli auki.

Näin jälkikäteen ajatellen, niin armeija kesä 1980 oli varmaan yksi vapaimmista ja mukavimmista kesistäni vaikka hoidin samalla yrityksiämme.

Karjalan lennostossa työtäni arvostettiin. Olisivat halunneet minut sinne töihin ja jos minulla ei olisi ollut perheyrityksiä hoidettavana, niin luultavasti olisin sinne töihin myös jäänyt. Olisin saanut elää helpon elämän.

Karjalan lennosto myös osoitti, että minua siellä arvostettiin. Minulle myönnettiin ainoana Reservin Aliupseerien liiton pronssilevyke ”Menestyksellisesti suoritetusta varusmiespalveluksesta”. Olen aina sitä huomionosoitusta arvostanut ja arvosta sitä vieläkin. Kuva kunniakirjasta ohessa.

Kunniakkaasti suoritin kansalaisvelvollisuuteni, mutta kuinka kotikuntani Sotkamo ja kotimaani Suomi myöhemmin minut palkitsi tekemästäni suuresta työstä Kainuun ja Isänmaani hyväksi? Se selviää teille seuraamalla tätä blogiani.

SEURAAVASSA OSASSA ELÄMÄ ARMEIJAN JÄLKEEN , MUUTTO LIISAN KANSSA YHTEEN, ERO. TYÖNI JÄÄTIÖN LEIRINTÄ JA LOMAKYLÄSSÄ, TALVIVAARAN LOMAPIRTISSÄ. LUOTTAMUSTEHTÄVÄT KAINUUN MATKAILUPALVELU RY:SSÄ, VUOKATIN MATKAILUKESKUS OY:SSÄ, SUOMEN LOKAKYLÄT RY:SSÄ, SUOMEN MATKAILULIITOSSA. PROJEKTEJA MEK:LLE JA KERALLE. KATINKULLAN TAONTAA

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset