PeliSuomi Elämää tämä vain on...joka päivä sen loppua kohden kuljen.

Yksinäisyys – kuinka minä sen koen?

  • Kuva, P.Lindeman, 2012.
    Kuva, P.Lindeman, 2012.

Ehkä juuri tämä hetki on se oikea alkaa kirjoittamaan yksinäisyydestä? Tulin juuri kotiin hiljaiseen - Vieraassa maassa - vieraassa yössä, jälkeen mukavan illan ystävieni kanssa.

Tämä ei ole blogi, johon odottaisin ”suosittelen” tai ”tykkää” tämä on ajatusten virtaa yhdeltä ihmiseltä Teille, kaiken politiikan ja talouden keskellä – vain elämää ilman tarvetta kiitokseen tai kiroukseen – lue jos jaksat, lue jos haluat tietää toisen ihmisen ajatuksen juoksua. En hae ymmärrystä, en hae ääniä vaaleissa – nämä elon viimeiset päivät, vuodet tai vuosikymmenet eivät ole minulle itselleni tärkeitä, mutta ne ovat tärkeitä Sinun vuoksesi, jos saan edes yhden ihmisen pohtimaan toista ihmistä ja auttamaan hänet onnellisesti elämässä eteenpäin.

Tästä tarinastani tulee pitkä kuin nälkävuosi, mutta Sinulle, joka haluat tietää, että mitä on yksinolo ja yksinäisyys, niin jaksat tämän verran lukea pyhäaamuna. Pyydän, älä keskeytä myöskään lukemista, jos joku sanani alkaa matkan varrella ”tökkimään”, sillä voit oppia ajatuksieni mukana jotain uutta elämästä.

Vaikka et tunne olevasi yksin nyt, mutta viimeisellä matkalle me lähdemme ihan yksin oli sitten vierellämme kaikki rakkaat, kaikki ystävät – elämästä kuolemaan siirrymme yksin.

Menneen viikon tiedotusvälineet täyttyivät politiikasta, natsitervehdyksistä, merirosvoista ja muusta turhanpäiväisistä asioista.

Tässä ”sunnuntaisaarnassani” saat rentoutua kaikesta siitä...tarjoan nyt jotain muuta pohdittavaa.

Yksinäisyyden pohdiskelussani käsittelen omia kokemuksiani sekä laajemmin, eli kuinka minä sen koen ja näen. Yritän kertoa, että kuinka minä ihmisenä yksinäisyyden koen. Sinä, jolla on toinen ihminen vierellä, älä kuitenkaan lopeta lukemistasi tähän, sillä avaan Sinulle mahdollisuuden nyt nähdä yksinäisen ihmisen elämään minun kauttani.

Aloitan kertomukseni omasta elämästäni ja myöhemmin jatkan sitä laajemmaksi.

1956 joulukuun ensimmäisenä päivänä näin valon, synnyin. Ehkä se oli keinovalo, sillä synnyin aamulla tasan kello 09.00. Elämäni alussa en ollut yksin, olin äitini kanssa lähes yhdeksän kuukautta. Syntymäni jälkeen äitini ruokki minua ja piti minusta huolta. Se on ihmiselossa sitä kaikista suurinta rakkautta, äidin rakkaus ja huolenpito, silloin en ole yksin – silloin en voi elää yksin. Kiitos äidilleni elämästäni.

Kasvoin vuosia saavuttaakseni itsenäisyyttä, äitini avulla, saavuttaakseni nuoruuden. Minulla oli se onni, että kasvoin suuressa perheessä, neljän vanhemman veljeni kanssa ja yhden nuoremman. Kodissamme oli meidän kuuden veljeksen lisäksi äitini, isäni ja isäni vanhemmat. Ihanteellinen kasvuympäristö lapselle maalla. Sosiaalisia kontakteja ja turvallisuutta jokaiselle päivälle.

Kävin kansakoulun ja siirryin keskikouluun. Ikävikseni ymmärsin silloin, että olin ihastunut luokkakaveriini. Olin vasta 12-vuotias, se oli rankkaa elämäni aikaa. Seuraavat vuodet menivät yksinäisyydessä. Perheelläni oli matkailuyritys, jossa aloin työskentelemään jo 10-vuotiaana. Nuoruuteni kesät menivät töissä perheyrityksessämme. 15-vuotiaasta lähtien työskentelin 24 tuntia vuorokaudessa – kesälomani alusta loppuun. Aamut vastaanotossa, iltapäivät muissa töissä, illat vastaanotossa ja yöt yövartijana.

Raskaimpia olivat ne yöt – yksin – seurana siilit ja oravat. Vartioin leirintä ja lomakylän alueen yöpyjiä. Ruokailin kolmen aikaan yöllä ja menin aamulla viiden aikaan nukkumaan herätäkseni aamulla kello kahdeksan, yhdeksän...niin jatkoin koko kesän.

Ne yöt, ne yöt...olin yksin omien ajatusteni kanssa, vasta nuorukainen. Ruokin välillä siilejä välillä oravia. Olin vasta viidentoista, mutta koin ja tunsin sen yksinäisyyden, johon elämäni oli kulkemassa. Olin jo 12-vuotiaana suunnitellut itsemurhaa, valitettavasti jätin sen tekemättä.

Ne koulupäivät, ne illat, ne viikonloput – ystäviä on, joilla on kumppani, jonka kanssa olla ja tuntea läheisyyttä – minulla sitä mahdollisuutta ei ollut – olin erilainen. Miltä minusta tuntuikaan katsoa kavereitani, jotka eivät olleet yksin vaan heillä oli toinen, josta pitää kiinni, helliä ja herätä aamulla hänen vierellään.

Elämäni jatkui eteenpäin samaa yksinäistä tietään. Opiskelua ja juhlaa, työtä ja vähäisiä vapaa-aikoja – yksinäisyyttä.

Lyhyitä seurusteluja siellä sun täällä, ei pysyvyyttä ei todellista rakkautta.

Yrityksemme konkurssi 90-luvun laman seurauksena, pankin puolelta täydellinen sukumme ryöstö.

Kotini menetys kotikonnuilla, yksin muutto Helsinkiin. Jälleen yksinäiset päivät, yksinäiset yöt. Yksinäiset pelot, yksinäiset surut.

Kotimaani menettäminen, yksinäinen muutto vieraaseen maahan, yksinäiset päivät ja yksinäiset yöt vieraan kulttuurin keskellä – itkua yö.

Uuden kotimaani menettäminen, pakkomuutto toiseen maahan – yksin kahden kassin kanssa. Itkuiset ensimmäiset yöt – yksin.

Sopeutumista uuteen maahan, kieleen ja kulttuuriin – yksin.

Tässä oli aavistus siitä, kuinka olen saanut kokea yksinäisyyden. Tämän verran alkuun kirjoitin, että lukija ymmärtäisi, mitä seuraavaksi kirjoitan.

YKSIN OLO JA YKSINÄISYYS OVAT AIVAN ERI ASIOITA!

Ollessamme parisuhteessa haluamme välillä olla yksin. Se on aivan eri asia kun ihminen ei ole parisuhteessa ja on yksin.

Ilman lapsia parisuhteessa yhdessä olla on välillä ihanaa ja välillä rasittavaa, jopa raivostuttavaa. Eli ihminen haluaa välillä vapauden parisuhteesta. Silloin, kun sen itse haluaa ja saa sen, niin olo on taivaallinen, jos sitä ei saa, niin olo on ”kiukustunut”.

Kun kotona on lapsia, niin haluaa välillä olla vain lasten kanssa ja välillä haluaisi olla vain kumppanin kanssa. Lasten kanssa yhdessä ilman kumppania on mukava olla, sillä silloin saa itse kaiken huomion. Kumppanin kanssa kahdestaan yhdessä olo on mukavaa, sillä myös silloin minä olen se tärkein.

Tulee mieleeni yksi hyvä ystäväni, jonka vaimo lähti reissuun pariksi päiväksi heidän lapsen kanssa. Ystäväni tuli töistä tyhjään, autioon kotiin, jossa ei ollut vaimoa ei lasta. Ystäväni soitti minulle hädissään kertoakseen, miten yksinäiseltä hänestä tuntuu. Minä rauhoittelin häntä, että ne pari päivää menevät nopeasti. Ystävälleni oli jo ensimmäinen yksinäinen ilta raskas, kun minulla niitä on vähintään 300 vuodessa, jo kymmenien vuosien ajan.

Niin vaikeata, niin raskasta on parisuhteessa olevalla ihmisellä ymmärtää yksinäisen ihmisen elämää. Ei hän ymmärrä edes silloin, kun ensimmäisen illan on yksin.

Miltä minusta yksinäisestä tuntuikaan istua ravintolan pöydässä, kun siihen istuutui pariskunta, joka halusi kertoa minulle elämäntarinansa. Olin jo viikon ollut yksin, ne muutamat sanat, jotka olin saanut vaihtaa kaupan kassan ja satunnaisen ravintolan tarjoilijan kanssa, eivät olleet paljon päivilleni antaneet. Suostuttuani antamaan istuimet pöydässäni ajattelin, että saisin vaihtaa muutaman sanan. Valitettavasti niin ei käynyt, vaan mies, minulta tai naiseltaan kysymättä, kertoi koko elämänsä tarinan. Hän kertoi lapsuutensa, työelämänsä ja perhe-elämänsä antamatta minulle suunvuoroa. Kuuntelin parituntia sitä vuodatusta. Itse en ollut saanut koko viikon aikana puhua niin paljoa. Yritin sanoa väliin jotain, mutta sitä puhuja ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan jatkoi omaa tarinaansa.

Tietenkin, minusta on mukavaa ja mielenkiintoista kuulla erilaisia elämäntarinoita, mutta minäkin haluaisin puhua, edes pari sanaa väliin – kun vielä joku kuulisi sanani?

Niin vaikeata on parisuhteessa, perheellisellä ymmärtää sitä, että yksinäinen ihminen haluaa myös joskus puhua. Yksinäinen ihminen saa kuulla puhetta radiosta ja televisiosta, mutta niille puhuminen tuntuu vähän hassulta.

Aikoinaan, kun äiti vielä eli, niin minulla oli tapana soittaa hänelle lauantai-iltaisin. Sen jälkeen kun meidät oli SKOP:n taholta ryöstetty, niin aloitin yleensä puhelun sanoilla, ”puhutaan jotain mukavia asioita”. Äitini kuoltua, minulle oli vaikeata, kun ei ollut kenelle lauantaisin soittaa. Myöhemmin tutustuin yksinäiseen vanhempaan leskirouvaan, jolle soittelin ja soittelen vieläkin lauantaipuhelut, piristääkseni häntä ja itseäni. Hän on vasta 83-vuotias, joten puhelumme ovat nuorekkaita ja vitsikkäitä.

Tässä oli hiukan taustaa yksinäisyyteen ja nyt yritän kertoa miltä se tuntuu.

Päivään heräämisestä sen aloitan, kun aukaisen silmäni uuteen päivään aamulla – yksin vuoteessa. Yritän löytää syyn vuoteesta nousemiseen, sitä ei ole ilman ajatusta, sillä vierelläni ei ole toista ihmistä johon ajatukseni kohdistaa. Ei ole toista ihmistä, jolle sanoisin ”hyvää huomenta rakas, hyvää huomenta ystäväni, hyvää huomenta Sinulle... Ainut, jolle voin sanoa ”hyvää huomenta” olen minä itse. Minulla ei ole edes toista ihmistä vierelläni, jolle herättyäni kiukuttelisin, hellittelisin, ”saarnaisin”, suukottelisin, ”paasaisin” – ei, vierelläni ei ole ketään.

Siirryn kyljeltä toiselle ajatuksieni kanssa – ainut ajatus millä saan itseni ylös on se, että päätän olla tänään mahdollisimman ystävällinen toisille ihmisille ja auttaa kaikkia, joita tapaan – päätän antaa edes ystävällisen hymyn vastaan tulevalle. Sen jälkeen, kun olen saanut nämä ajatukseni mieleeni, niin pystyn nousemaan vuoteestani uuteen päivään.

Miten mukava minusta onkaan tavata lukuisia ystäviäni, mutta miten yksinäiseksi tunnen oloni heistä erottuani. Kun menen vaikka elokuviin tai illalliselle ystäväparin kanssa, niin se on hauskaa ja mukavaa, mutta kun se hetki on ohi ja erkaannumme, lähden yksin kotiin ja katson taakseni ystävieni loittonevia hahmoja tunnen itseni vielä yksinäisemmäksi. Kun edes joku pirauttaisi lyhyen puhelun, kun olen kotona illan jälkeen...

Asun, ruokailen ja olen yksin. Yksinäisyys ei ole ongelma silloin, kun se on jatkuvaa, mutta se on raskasta sen jälkeen, kun olen ollut jonkun seurassa.

Miten ihanaa ja arvokasta onkaan se, että ystäväni käyvät kylässä, mutta miten ”tyhjä olo” onkaan sen jälkeen kun he lähtevät? Ensimmäiset tunnit voivat tuntua jopa helpottavilta, mutta viimeistään yksinäisessä illassa kotona tulee valtava yksinäisyyden tunne, joka saattaa viedä mielialan todella alas.

Meillä on äidit, meillä on isät, isoäidit, isoisät....kuinka paljon me todellisuudessa välitämme heistä. Kuinka paljon me välitämme yksinäisistä ystävistämme? Toiset välittävät ja toiset eivät välitä. Pari ja perhesuhteissa olevat ihmiset eivät ymmärrä ”tuon taivaallista” yksinäisen ihmisen elämästä.

Nyt mitä kirjoitan, kirjoitan omien kokemuksieni ja omien tunteitteni kautta, joten se ei tietenkään voi pitää paikkaansa ja ei voi olla ohjeena tai opastuksena toisten yksinäisten ihmisten elämään. Jos Sinulla ei ole omia ajatuksia yksinäisen ihmisen elämästä, niin silloin näistä ajatuksistani voi olla Sinulle apua. Nyt kerron, kuinka minä haluaisin yksinäisyyttäni poistettavan.

Ihmisen yksinäisyys, jos hän sitä tuntee, ei poistu sillä, että välillä käydään hänen luonaan vaan siihen voi vaikuttaa enemmän sillä, että ollaan useasti häneen yhteydessä. Soita, käväise ilman mitään asiaa. Juo kupponen kahvia tai lasillinen viiniä – vaihda pari sanaa hänen kanssaan, joka on yksin – ei sen enempää. Saat varmasti häneltä – toiselta ihmiseltä, myös itsellesi mukavan mielen, vain siitä hetkestä rauhaisasta – älä odota mitään, älä vaadi mitään.

Itselläni on se ongelman, että asun eri maissa ja minulle käy jo taloudellisesti se rasitteeksi, että soitan ystävilleni eri maihin. Jos katson puhelimeni soitettuja ja vastaanotettuja puheluita, niin harvemmin siellä on vastaanotettuja puheluita ja 99% on soitettuja puheluita. Eli minä olen yhteydessä ja minuun ollaan harvoin yhteydessä.

Te joilla on parisuhde, elätte elämäänne toisen ihmisen kanssa, kun hän onnettomuuden tai sairauden takia häviää elämästänne, niin vasta sen jälkeen te ymmärrätte, että mistä minä olen tässä kirjoittanut. Pyydän, ymmärtäkää se jo aiemmin toisten ihmisten kodalla – niin et jää yksin!

Miten rankkaa minulla on nähdä ja kokea esim. vanhemman pariskunnan toisen puolison kuolema ja kuulla, että miten toinen syrjäytetään aiemmasta sosiaalisesta verkostosta. Tämä olisi niin laaja kirjoittamisen aihe, että teistä kukaan ei jaksaisi niitä satoja sivuja lukea, mitä minun pitäisi aiheesta kirjoittaa saadakseni teidät ymmärtämään. Eli tässä asiassa jätän Teidät itse pohtimaan, miltä Sinusta tuntuisi jäädä yksin, kun elämänkumppani on kuollut viereltä pois ikuisesti?

Tässä vaiheessa palaan blogini alkuun. Itse olen saanut kokea elämässäni ainut äitini pyyteettömän rakkauden, välittämisen ja turvan – se oli niin voimakas, niin täydellinen, että se on pitänyt minut elossa näinkin pitkään. Tässä täytyy huomauttaa lukijalle, ettei minulla ole mitään Odipuskompleksia – mulla oli vain hyvä äiti.

Jos joskus vielä tässä elämässä saisin kokea rakkauden – antaa rakkautta ja saada rakkauden tunteen, niin silloin ymmärtäisin ajatella elämää eteenpäin en sen loppua.

Sinä blogini lukija, älä unohda äitiäsi, isääsi, isoäitiäsi, isoisääsi, veljeäsi, sisartasi, lastasi, lastenlastasi, ystävääsi, tuttavaasi, naapuriasi ja myöskään tuntematonta ihmistä, jonka tiedät olevan yksin – anna hänelle ystävällinen sana, puhelu, halaus vaikka vain hymy – näytä ja välitä, että hän ei ole yksin – Sinä et ole yksin kun Sinä jäät yksin.

Unohda välillä politiikka, talous ja uskonto, jotka ovat vain vallan välineitä meitä kohtaan – ajattele toisia, me jotka haluamme elää lyhyen hetkemme täällä onnea tuntien emme kärsiä.

Tässä jälleen Teille Uuden Suomen lukijat ”sunnuntaisaarnani” ei politiikkaa ei taloutta, ei vihaa vaan välittämistä toisistamme.

Ps. Sinä, joka luit tätä yksin – minä olen ainakin Sinun kanssasi – ajatuksissani.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (16 kommenttia)

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

Miehet puhuvat harvoin tunteistaan rehellisesti. Sinä pystyt siihen. Se on vahvuutta. Siinä olet etuoikeutettu.

Terveiset hämyiseltä Viron länsirannikolta, maalta.
Hyvää syksyn jatkoa.

Käyttäjän PeliSuomi kuva
Pertti Lindeman

Tervitused Eestimaale.

Kiito kaikille kommenteista.

Itselläni on vaikea kommentoida, sillä jo blogi tekstini pitää niin paljon sisällään myös rivien välissä. Luen kyllä kaikki kommentit.

Tämä blogini tarkoitus oli rehellisesti kertoa tunteista, joita ehkä lukija tai hänen läheisensä ei välttämättä kerro.

Blogit ”- kuinka minä sen koen?” ovat tarkoitettu tänne muiden Puheenvuorojen joukkoon irtiottona tavallisiin. Puhetta elämästä.

Käyttäjän KrisHyry kuva
Kristiina Hyryläinen

Harrastusten parista löytää helposti uusia ystäviä. Hyviä hetkiä sinulle niiden vanhojenkin kanssa!

Käyttäjän hilkkalaronia kuva
Hilkka Laronia

Olipa hieno ploki. Oisin lukenu vaikka sata sivua lissää. Taijjan muutenki tieää vähän, mistä sie puhut. Ois tosi kiva jutskailla oikeasti sinun kans, muttei siittä loppua tulis ja miehän olen vähän eri vesissä, mie jossaki kohin lakkasin kärsimästä yksinäisyyestä enkä ossaa sitä sanoa. Sinun kirjotusta lukiessa se tuli jotenki näkösälle, se että olen menny maailhmaan, joka riittää ja passaa mulle, minusta tuli onnen tyttö, joka joskus kärsii hetken, itkee surkeasti ja kohta taas löytää jonku hiiskatin valon. Siis jestas, mie innostuin ja inspiroiduin tuosta sinun kirjotuksesta. Kiitos, kiitos!!

Ari Lotvonen

Kaksi vuotta juopottelin, ja etsin viinaa, millä saisi eniten pään sekaisin.

36 vuotta, olin Suomessa, enkä maitoa väkevämpään koskenut. Mutta kun maailmalle menin, maistelin.

Nyt on 20 vuotta maisteltu.

Osaan olla ilman viinaa ja tupakkaa, jos sota tulisi.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

"Niin vaikeata, niin raskasta on parisuhteessa olevalla ihmisellä ymmärtää yksinäisen ihmisen elämää. Ei hän ymmärrä edes silloin, kun ensimmäisen illan on yksin.""

En tiedä, mutta minusta tuntuu, että miehillä yksinolo on huomattavasti vaikeampaa kuin naisilla. Tiedän monia yksinäisiä naisia, jotka nauttivat olostaan yksin kotona, vaikka aina välillä viihtyvätkin ystävien parissa. Naisilla lienee myös enemmän harrastuksia, joihin ei välttämättä toista läheistä ei niin tarvita. Teatterit, kirjallisuus ja yleensä kulttuurialat elävät kai yksinäisten naisten varassa?

"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin", näinhän se yksin elo on ennenpitkää edessä meillä kaikilla parisuhteessakin elävillä, aikanaan toinen jää lopulta yksin. Äitini eli leskenä yli 40 vuotta ja minusta hän eli hyvän elämän niin kauan kuin hän pystyi ulkona yksin liikkumaan ja pääkultakin oli kunnossa. Yksin, vaan ei yksinäinen on kai pitkälti sisäinen tunne, johon on vaikea ulkoapäin vaikuttaa?

Jäin ihmettelemään hyvän ja haikean tarinasi jälkeen, että miten on mahdollista, että tuo avoin ja mielyttävän näköinen mies ylipäätään elää vastoin omaa tahtoaan yksin? Ympärilläsi elää varmasti kymmeniä mukavia naisia, jotka vain odottavat hyvää ja lämmintä ihmissuhdetta.
Miksi et kysy ja ota omaasi? Oletko liian vaativa ja valikoiva, vai estääkö hyvä äitisuhteesi kiintymästä kehenkään toiseen naiseen?

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Luitkohan sinä Kaija ollenkaan tekstiä?

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Hei Sini, luin juuri äsken uudestaan tekstin läpi ja minua jäi nyt askarruttamaan vain yksi sana ja se oli erilaisuus... sitäkin on vain niin montaa sorttia ja minä nähtävästi olen niin tyhmä, etten nyt ihan ymmärrä mistä on kysymys.
- - Mutta, mutta muuttaako se sinänsä yhtään mitään, jos puhutaan vain lämpimistä, pysyvistä ja hyvistä ihmissuhteista? Olettaen, että nyt ei puhutakaan naisista..

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #12

Se selittää kaiken. Sori nyt teille molemmille Pertti ja Kaija jos mä oon ollut epähieno.
Minusta Pertin teksti vaikuttaa sillai että sitä alkaa käsitellä myös omaa yksinäisyyttään tai vaan sitä että kaikki päivät eivät ole energisiä ja aurinkoisia vaan että alavirettä on ja sitä voi katsella kuin se olisi vanha takkuinen mutta kiltti koira.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu Vastaus kommenttiin #14

"...ja sitä voi katsella kuin se olisi vanha takkuinen mutta kiltti koira.""

Söpösti sanottu Sini! Ja kun katsoo nättiä kuvaasi, niin muuta ei edes voi ajatellakaan, kuin että olet kiltti ihminen, jolla on vielä lisäksi harvinaisen valppaat silmät.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen Vastaus kommenttiin #15

Kiitos, tuo kuva on kyllä vähän liian edustava....

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

"Luitkohan sinä Kaija ollenkaan tekstiä?"

Mitä sanoin sanoin mielestäsi niin väärin, kun tulkintasi on tuo?

Itse jäin juuri pohtimaan mm. tätä Pertin lausetta..

""Asun, ruokailen ja olen yksin. Yksinäisyys ei ole ongelma silloin, kun se on jatkuvaa, mutta se on raskasta sen jälkeen, kun olen ollut jonkun seurassa.""

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Ei nyt riidellä Pertin mahtavassa ihmisläheisessä blogissa mutta etkö kuitenkin kohdannut hänet kaavamaisten stereotypioden äänellä jotka useimmille ihmisille maistuvat siltä kuin he eivät tulisi nähdyksi sellaisena kuin olevat vaan että heitä jopa autoritäärisesti yritetään saada ruotuun.
Pertille tiedoksi että puhun ehkä omasta puolestani, siitä että olen allerginen sille kun ehdotellaan ratkaisuja ongelmiin. Ratkaisut jokainen kuitenkin yekevät itsestään lähtien. Ihmisiä ei oikeastaan voi neuvoa laisinkaan ainoastaan kuunnella.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Minulle tämä on ajatustenvaihtoa ja haluan kovasti ymmärtää ihmisten omia lähtökohtia. Itse näen Pertin lämpimänä ja tunteikkaana ihmisenä, jolla olettaisi olevan mahdollisuus hyviin pitkiin ihmissuhteisiin, juuri sellaisena miehenä, josta naiset yleensäkin haaveilevat.

Myönnän olevani hyvin ratkaisukeskeinen ihminen ja tottunut olemaan usein sellaisena "leelian lepotuolina" joka yrittää olla kuuntelevan lähimmäisen lisäksi myöskin ongelmaan yhdessä ratkaisua etsivä ystävä. Minusta muutoksen hakeminen aikaisempaan ajatteluun on ollut paras tapa lähestyä asioita, vaikkei ehkä helpoin?

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Joo joo stereotypiat ropisevat vielä vaan.

Käyttäjän marihuusko kuva
Mari Huusko

Taisin jossain aiemmassa samaan aihepiiriin liittyvässä keskustelussa jo mainitakin eläneeni itse ensin yksinhuoltajana ja sittemmin yksin viimeiset 20 vuotta. Itse asiassa se 20 vuotta tuli täyteen jo tammikuussa. Poikani muutti ensimmäisen kerran pois luotani seitsemän vuotta sitten, kävi kyllä sittemmin täällä vielä kääntymässä mm. Espanjan työharjoittelusta palattuaan ennen kuin sai kimppakämpän kaverinsa kanssa, mutta viimeiset seitsemän vuotta olen siis pääosin asunut ihan yksin.

En edes haluaisi elää muulla tavalla kuin yksin ja olen vieläpä niin omaa aikaa ja rauhaa rakastava, etteivät esimerkiksi yllätysvieraat ole tervetulleita kotiini. Mieluummin tapaan ystäviäni ulkona kahviloissa, ravintoloissa, teatterissa tai vaikka elokuvissa. Kotona haluan pitkien työpäivien jälkeen voida kulkea Hello Kitty -pyjamahousuissa ja rapsutella koiria :-)

Mutta yksinäisiä hetkiä on toki minullakin, niitä jolloin toivoisi voivansa jakaa asioita toisen ihmisen, Significant Otherin, kanssa. Ehkä jonakin päivänä, ehkä ei, ja mitä enemmän vuosia kuluu niin sitä todennäköisemmältä alkaa tuntua, että parisuhdeaika on omalta osaltani ohi. Mutta on aikuinen lapsi, on lähisukulaisia, on ystäviä, hyviä työkavereita. Ja iltaisin nukkumaan mennessä on mahdollisuus tehdä mielessään kiitollisuuslista, jolle sisältyy valtavan paljon asioita. Mitään ei minulta puutu.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset