PeliSuomi Elämää tämä vain on...joka päivä sen loppua kohden kuljen.

Kuolema – kuinka minä sen koen? – syntymäpäiväsaarnani.

  • Kätilön todistus syntymästäni.
    Kätilön todistus syntymästäni.
  • Penan ja Jarken lahjoittama Ex-Libris 40-vuotispäivänäni.
    Penan ja Jarken lahjoittama Ex-Libris 40-vuotispäivänäni.
  • Toimittaja Pertti Granqvistin tekemä 50-vuotishaastatteluni.
    Toimittaja Pertti Granqvistin tekemä 50-vuotishaastatteluni.

En ole tänään kuolemassa ja tuskin huomennakaan, mutta kirjoitan tästä vältetystä ja arasta aiheesta tämän blogini.

Harva jaksaa tätä lukea, sillä tästä tulee jälleen pitkä. Joudun kirjoittamaan elämäni alusta tähän päivää, että ymmärtäisitte miksi minä koen kuoleman, niin kuin minä sen koen. Tämä on vain omakohtainen näkemykseni elämästä ja kuolemasta. Tämän kirjoittaminen on ollut ajatuksissani jo pari kuukautta ja kirjoitin tätä nyt viimeisen viikon kuluessa pieninä pätkinä päivittäin.

On tietenkin outoa, että joku avautuu ja kirjoittaa näin julkisesti. Itsekin mietin, että kenelle tämän blogini kirjoitan? Kirjoitin tämän Sinulle lukija, joka olet tuntematon ystäväni ja tietenkin niille ystävilleni, jotka jo tunnen. Ystäviä me olemme kaikki täällä ulkonäköön ja säätyyn katsomatta. 

En ole Sarasvuo tai julkkis, joka hakisi lisää julkisuutta ja sitä kautta taloudellista etua ja poliittista valtaa saarnallani. Jos joku, edes yksi, löytäisi ajatuksistani pienen siemenen parempaan elämään, niin silloin olen saavuttanut jotain merkittävää. Olen kirjoittanut näitä "sunnuntaisaarnojani" jo lähes vuoden, ensin ystävilleni Facebookiin ja myöhemmin tänne blogiini.

Ettei kenellekään tulisi väärää käsitystä siitä, että pitäisin omaa elämääni arvokkaampana ja kärsimystäni jotenkin rankempana kuin toisten, niin sitä en halua tällä blogillani korostaa. Suurimmalla osalla ihmistä elämä on ja on ollut vaikeampaa kärsimystä kuin minun elämäni, sen ymmärrän hyvin. Tuon tämän oman näkemykseni esille siksi, että olisimme parempia ihmisiä toisillemme tässä ja nyt. Että me kaikki ymmärtäisimme syyn ja seurauksen – hyvillä ajatuksilla ja teoilla teemme toisten ja oman elämämme paremmaksi ja pahoilla ajatuksilla ja teoilla aiheutamme itsellemme ja toisille kärsimystä.

Tänään on syntymäpäiväni, 1.12.1956 klo: 09.00 synnyin tähän maailmaan eli 20.819 päivää sitten, joten tänään on oikein hyvä ajatella kuolemaa – ”memento mori”, sanonta on minulle tuttu jo vuosikymmenien takaa. Minulle kuolema ei ole niitä kumpaakaan, en välttele sitä ajattelemasta eikä se ole minulle arka aihe, joten voin puhua siitä aivan samoin kuin säätilasta.

Nuorena pohdin sitä, että tekikö Jeesus itsemurhan, sillä jos hän tiesi tulevansa ristiinnaulittavaksi, niin hänen olisi voinut sen välttää ja pelastaa henkensä. Sokrates päätti samoin juoda myrkkymaljan, vaikka hänen ystävänsä olisivat tarjonneet apua pakenemiseen. Sokrates pohti, että on parempi kuolla terveenä, niin ei tarvitse kärsiä sairauksista vanhana. Valitettavasti samoin ajattelevat monet vanhukset tänä päivänä, asia joka on Suomessa juuri nyt ajankohtainen.

Stilisoidessani tätä tekstiä ystäväni Mairo soitti Tarton Atlantiksen yökerhosta, jossa hän oli tyttöystävänsä ja ystäviemme kanssa viettämässä iltaa, toivotti hyvää syntymäpäivää ja sanoi minulle ”Mina armastan sind”. Voiko ystävä enää kauniimmin toivottaa syntymäpäivää?  Vielä toinen eestiläinen ystäväni Artur soitti Pietarsaaresta ja toivotti ”Palju õnne Pertti, soovin sulle rohkem armastust, õnne ja raha“

En ole yleensä viettänyt syntymäpäivääni vaan miettinyt menneitä vuosipäivänäni. Missä olin vuosi sitten, viisi vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten jne. Minkälainen oli elämäntilanteeni ja minkälaisia olivat ajatukseni silloin. Tässä blogissani palaan myös menneeseen ja ajatuksiini kuolemasta elämänmatkani aikana. Palaan useasti jo kirjoittamiini elämän tapahtumiin, nyt vain tarkastellen niitä elämän ja kuoleman kannalta. Syntymäpäivä 1. Joulukuuta oli hiukan tylsä lapsuudessa, sillä tavallinen syntymäpäivälahja oli joulukalenteri :-( Ystäväni, niin Suomessa kuin Eestissä ovat järjestäneet syntymäpäiväjuhliani, kiitos niistä heille. Yksin en ole jaksanut niitä järjestää.

Mieleeni on jäänyt 50-vuotis syntymäpäiväjuhlani Espanjassa. Olin jo varaamassa silloin synttärimatkaa Bangkokiin, mutta kiireisin ystäväni kansanedustaja Anne Huotari ilmoitti tulevansa juhlistamaan puolivuosisataani Espanjaan, joten muutin matkasuunnitelmani. Muistan sen lämpimän tunteen, mikä minulle tuli. Ystäväni Anne tyhjensi kalenterinsa Eduskunnassa tuodakseen iloa juhlapäivääni matkustamalla tuhansia kilometrejä luokseni. Sitä arvostin ja arvostan tänäkin päivänä hyvällä mielellä. Kiitos Anne! Kainuussa oli ainakin yksi poliittinen vaikuttaja, joka ymmärsi ja arvosti siellä tekemääni työtä. 

Sotkamon lehden toimittaja Pertti Granqvist teki syntymäpäivähaastatteluni lehteen. Suuri kiitos siitä kaimalle! Lehden kuvan olen itse ottanut ja tarkoituksella Eestin paita päällä.

Ei soittanut Sotkamon kunnanjohtaja ja onnitellut saati kiittänyt luomistani sadoista työpaikoista.

En voi olla mainitsematta kajaanilaisia rakkaita ystäviäni Penaa ja Jarkkea, jotka lahjoittivat minulle 40-vuotis lahjaksi Ex-Libriksen. Pena ja Jarkke ovat olleet myös useasti ”pelastavina ystävinäni” elämäni raskaina hetkinä. Kiitos heille elämäni jatkoajasta. Kainuussa on paljon ystäviäni, jotka auttoivat minut yli vaikeiden hetkien, että tätä blogiani vielä kirjoitan.

En ole koskaan etsinyt ja pohtinut elämän tarkoitusta, vaan olen aina tarkkailut omaa ja toisten elämää yrittäen nähdä sen ainutkertaisuuden. Paremminkin olen etsinyt vastausta kysymykseen ”Mikä ei ole elämän tarkoitus?” En ole niin viisas, että pystyisin oivaltamaan elämän tarkoituksen, siihen minusta ei ole, joten turhaa on sen ajatteleminen.

Kuolema - arvoituksellinen jatko elämälle, johon synnyimme yhtä arvoituksellisesti.

Ehkä ensi kosketukseni kuolemaan oli ensimmäisellä luokalla kansakoulussa, kun äitini synnytti tytön, joka kuoli jo seuraavana päivänä. Hätäkasteessa siskoni sai nimen Riitta. Olisin halunnut hautajaisiin, mutta en saanut koulusta vapaata. Muistan vieläkin äitini makaamassa vuoteella kotonamme Jäätiössä ja kun häntä halasin koulusta tultuani.

Sen jälkeen vuosien kuluessa kuolivat isoisäidit, isoisät, isäni, äitini, kaksi veljeäni jne. Useita ystäviäni ja tuttaviani on tehnyt itsemurhan. Eli niin kuin meillä kaikilla, kuolema on käynyt lähellä kylässä, joten sen ei pitäisi olla vieras kellekään. Äitini ja kahden veljeni kuolemat olivat minun mielestäni ennenaikaisia ja johtuivat kokemastamme vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Niin se vaan on Pekat, Hannut, Erkit, Veli-Matit, Antit, Karit, Eskot, Timot..

Omaa kuolemaani ja elämäni vapaaehtoista lopettamista aloin pohtimaan jo 12-vuotiaana. Olin erilainen, olin homolapsi ja sellaiset laitetaan vankilaan, niin minä kuulin silloin puhuttavan. Päädyin kuitenkin jatkamaan elämää, mutta koko nuoruuteni halusin paeta elämää, koska en voinut kokea rakkautta ja läheisyyttä, niin kuin koulukaverini saivat kokea elämää. Vasta syksyllä 1976 kerroin eka kertaa parhaalle ystävälleni, että tykkään pojista. Ystäväni suhtautui ensin jotenkin ymmärtävästi, mutta 20-vuotis päivänäni hän lahjoitti minulle Raamatun ja sen mukana kirjeen. Ystäväni oli silloin uskossa ja niissä tunnoissa hän minulle kirjeensä kirjoitti. Minulle se oli raakaa luettavaa itkuisin silmin, olihan ensimmäistä kertaa kertonut sen tuskan ja ahdistuksen, jota olin jo kahdeksan vuotta sisälläni kantanut 12-vuotiaasta lähtien. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei tällaista asiaa saa mennä, ainakaan ensimmäisenä, kertomaan uskovalle ystävälle, sillä he eivät ymmärrä toisten tunteita. Uskovaisilta näyttää puuttuvan todellinen myötätunto ja ymmärrys lähimmästään kohtaan, jos se poikkeaa heidän omaksumastaan ajatusmaailmasta. Myöhemmin olen huomannut sen pitävän paikkaansa seuratessani räsästen ja soinien poliittisia mielipiteitä - sieluttomia ihmisiä.

Elämäni jatkui kuitenkin eteenpäin vaihtelevasti ja sain jopa välillä kokea suurtakin onnen tunnetta, kunnes elämäni jälleen romahti syksyllä 1992, jolloin minua, perhettämme ja yhtiökumppaniani petettiin valtion hallussa olleen SKOP pankin toimesta ja Suomen oikeusviranomaisten tuella.

Niiden tapahtumien aikana tunsin jo sisäisesti kuolleeni ja vain ruumiini toimi vanhojen tapojensa mukaan. Heräsi aamulla, söi, joi, kävi vesassa ja meni nukkumaan. Kuolema oli kokoaikainen seuralaiseni. Syksyllä 1997, olin jo vähällä päästä täältä elämästä pois. Minulla puhkesi umpilisäke maanpaossa Eestin Tartossa. Se ehti olemaan puhjenneena jo neljä päivää, kunnes minut nouti Suomesta vakuutusyhtiön lentokone, jolla minut siirrettiin sairaalaan Helsinkiin. Muistan sen hetken, neljä päivän kipujen jälkeen, jolloin tavalliset kipulääkkeet eivät enää auttaneet, kun minua vietiin sairaalassa kuvattavaksi, niin mielessäni luovuin jo silloin elämästäni. Ilman nopeata leikkausta, niin olisi myös käynyt. Leikkauksen alkuvaiheessa, kun minut oli jo nukutettu, irtauduin ruumiistani katsoakseni alas itseäni ja nähden kirurgien keskustelevan viereisessä huoneessa.

Näillä elämäni kokemuksilla ja kärsimyksillä on ollut se vaikutus, että kuolemanpelkoni muuttui elämänpeloksi, elämänhalu kuolemanhaluksi. Itsemurhan mahdollisuus antoi minulle rohkeutta mennä eteenpäin. Ajattelin, että jos uskallan tänään kuolla, niin silloin minulla on rohkeutta vielä elää seuraavakin päivä. Nyt se on kuitenkin vähitellen tasoittunut, eli en pelkää enää kumpaakaan. Alan jopa arvostamaan sitä, että elämänkokemukseni repäisivät minut irti ”elämään kiintymisestä” – ”elämän vapauteen”. Koen sen myös niin, kun sydämeni kohdalta kiristää, niin en sitä säikähdä vaan hyvillä mielin lähtisin sydänkohtauksen nopeudella pois.

Kuolemanpelon poistuminen on saanut näkemään elämän paljon arvokkaampana asiana kuin sen aiemmin näin. Se on muuttanut minua pysyvästi näkemään ja arvostamaan kaikkea ympärilläni olevaa elämää. Tunnen myötätuntoa toisten kärsimyksistä, koska ne ovat minulle nyt tuttuja tunteita. Tunnen syyllisyyttä jopa sokerimuurahaisten tappamisesta aamulla keittiön pöydällä tai kärpäsen liiskaamisesta seinälle ja siksi yritän sitä sietää niin kauan kuin mahdollista ja päästää sen elävänä ulos vapauteen.

Yksi syy tällaiseen ajatteluuni kuolemasta on varamaan se, että menetin yrityksemme ryöstön jälkeen kotini, kotiseutuni ja kotimaani. Eli kaksi kertaa olen joutunut kokemaan kaiken menettämisen ja muuton vieraaseen maahan yksin, tietämättä mikä minua siellä odottaa. Aivan samoin me lähdemme kuolemaan kaiken menettäneenä ja yksin, joten minä olen saanut sitä jo pari kertaa harjoitella. Tiedän jo nyt, että henkinen tuskani on lievempi kuollessani, kuin oli joutuessani pakosta muuttamaan kotikonnuilta ja kotimaastani.

Pääasiassa vietän elämääni yksin ajatusteni kanssa, joten tunnen myös kaikki tuntemattomatkin ihmiset ”läheisikseni” ja niin heihin myös suhtaudun, kuin vanhoihin ystäviini. Siksi kaikenlainen luokittelu ihmisten, iän, arvon, kansallisuuden, ihonvärin, sukupuolisen suuntautumisen tai muun sellaisen seikan vuoksi on minulle vierasta, jos ihminen itsessään on suvaitsevainen toisia kanssaihmisiä kohtaan.

Elämämme matka on niin lyhyt, että on anteeksiantamatonta pyrkiä toisten elollisten ainutkertaisen elämän vaikeuttamiseen tai tuhoamiseen.

Sen myönnän, että minulla on hyvin vaikea hyväksyä ihmisiä, jotka sanoilla tai teoillaan tietoisesti pyrkivät vahingoittamaan toisia ihmisiä tai muita eläviä olentoja. Räsäsistä ja soineista olen paljon jo aiemmin kirjoittanut, joten nyt vain mainitsen heidät em. joukkoon kuuluvaksi.

Varmaan moni toinenkin on varmaan verrannut elämää lomamatkaan. Molemmilla on alku ja loppu. Lomamatkalla me ymmärrämme, ettei ole syytä alkaa muuttamaan hotellihuoneen sisutusta tai kerätä isoa määrää tavaraa, sillä lentokoneeseen saa kotimatkalle ottaa mukaan vain käsimatkatavarat ja laukun ruumaan. Elämässä me tämän asian yleensä unohdamme ja pyrimme käyttämään elämämme tavaran ja omaisuuden keräämiseen ja unohdamme nauttia ainutkertaisesta elämästä. Elämän loputtua me emme saa edes käsimatkatavaroita mukaamme vaan kaikki jää, niin läheiset, ystävät kuin autot ja talot. Lomamatkalta jää lomamuistot, ehkä elämästä jää elämänmuistot? Harvempi kuitenkaan rahoittaa lomansa ryöstämällä toisen ihmisen, sillä loman loputtua kotiin palattuaan joutuu siitä kuitenkin vastuuseen.

Minä olen ajatellut niin, että jos jokin ”sielu tai minä” jatkaa oloaan kuoleman jälkeen, niin silloin elämäni aikana tekemäni hyvät ja myönteiset asiat ovat varmaan arvokkaita elämänmuistoja. Toisille kärsimyksen aiheuttaminen elämän aikana on niitä ikäviä elämänmuistoja, joista ehkä joutuu myöhemmin vastaamaan ja kärsimään. Jos elämä kuitenkin loppuu kokonaisuudessaan kuolemaan, niin olen kuitenkin saanut enemmän nauttia tekemieni hyvien asioiden seurauksista, joita elämäni aikana tein, kuin toisille kärsimyksen aiheuttamisesta, joten siinäkin tapauksessa toimin elämässäni oikein ja hyvillä mielin jätän tämän elämän.

Olen useasti pohtinut myös sitä, että lähtivätköhän ihmiset aivan väärälle polulle jo tuhansia vuosia sitten, kun alkoivat ahnehtia valtaa ja rikkauksia itselleen toisten kustannuksella? Ehkä meidän olisi sittenkin pitänyt tyytyä siihen, mitä luonto ja maapallo luonnostaan meille tarjosi eikä alkaa rakentamaan maapallosta vain isoa työleiriä puurtamisineen ja velvollisuuksineen. Ehkä me tuhlasimme nämä elämän ainutkertaiset muutamat kymmenet vuodet aivan väärin asioihin? 

Jos nyt palaisin nuoruuteeni, niin tekisin aivan erilaisia ratkaisuja elämässäni, joilla olisi tietenkin vaikutusta kainuulaisille, kun Katinkultaa en olisi koskaan sinne ideoinut, luonut ja perustanut. Siellä ei olisi niitä satoja työpaikkoja ja elämisen mahdollisuuksia sadoilla perheillä, mutta oma sukuni ja minä olisimme säästyneet suurilta kärsimyksiltä ja olisin elänyt tavallisen tasaisen elämän vain itselleni. Samalla tavoin, kuin jouduin rakentamaan oman elämäni täysin nollasta konkurssin jälkeen uudelleen, niin kuin myös viisi veljeäni perheineen. Ehkä olisi ollut kakista parasta itselleni, että olisin silloin 12-vuotiaana soutanut sinne Jäätiön lahdelle ja hypännyt veneestä, niin veljeni perheineen eivät olisi joutunut kärsimään myöhemmistä ratkaisuistani?

Toisaalta elämässäni olisi jäänyt kokematta paljon maita ja valtavasti elämänkokemusta, joita olen saanut kohdattuani lukemattoman määrän erilaisia ihmisiä eri maissa. Ennen kaikkea toisten ihmisten ja ympäristön luoma kärsimys on ollut ehkä arvokkain opettajani? Usea varmasti ajattelee niin, että olisit jo unohtanut vanhat jutut ja elänyt omaa elämääsi eteenpäin. Jos me kaikki, joita on epäoikeudenmukaisesti kohdeltu olisimme unohtaneet, niin minkälainen tämä maailma olisi nyt ja tulevaisuudessa? Vääryys synnyttää vääryyttä. Sanoisitko sinä vanhemmille, joiden lapsi on jäänyt suojatiellä auton alle ja kuollut? ”Unohtakaa Ville ja laittakaa uusi alulle”

Yksi syy, miksi en pelkää kuolemaa on se, että tiedän voivani luopua elämästä hyvillä mielin, sillä en ole ainakaan tietoisesti aiheuttanut paljon pahaa toisille ihmisille ja eläville olennoille. Siksi voin kuolinvuoteellani ajatella niitä hyviä asioita mitä elämässäni olen tehnyt ja luopua elämästä hyvillä mielin. Ainut mitä kuolemassa pelkään on se, että joutuisin kärsimään pitkään, ennen tietoisuuteni sammumista.

Olen jo pitkään suunnitellut sitä, että mitä ruumiilleni tehdään kuoleman jälkeen, aivan kuin suunnittelisin seuraavaa ulkomaanmatkaa. Joudun tämän suunnittelemaan itse, sillä kukaan toinen ei sitä puolestani tee ja en usko, että isänmaastani Suomesta minulle edes hautapaikkaa löytyisi. Sinällään tämä suunnittelu on ollut helpompaa, kun ei tarvitse etsiä edullisia lentoja, pakata ja istua ahtaassa lentokoneessa vaan saa matkustaa ekaluokassa ilman lippua. Joudun tekemään "hautausvakuutuksen", että viimeinen toiveeni toteutuisi.

Näin siis tapahtukoon, kun olen kuollut:

Ruumiini polttohautaus halvimmassa arkussa, mitä löytyy, siinä maassa, jossa satun olemaan. Kuolinilmoitus Sotkamon lehteen, Kainuun Sanomaan, Helsingin Sanomiin, Tarton Postimees lehteen ja Diario Sur lehteen.

Tuhkani jaettakoon viiteen rasiaan. Yksi rasia tyhjennettäköön Tarton läpi kulkevan Emajõen virtaan Kaari sillalta. Eesti ja Tartto antoivat minulle uuden elämän. Yksi rasia Rhodoksen saaren Manraki sataman veteen, sillä siellä koin elämäni "kielletyn" rakkauden. Yksi rasia Furengirolan kohdalta Välimereen, sillä siellä sain elämäni pimeimpänä hetkenä auringon valon. Yksi rasia Bangkokin What Pho temppelin alueelle, sillä siellä koin sisäisen rauhan. Viimeinen rasia pyydettäköön toimittamaan What Pho temppelin tai Benalmadenan Buddhatemppelin munkkien välityksellä Tiibetin vuoristoon, sillä buddhalaisuus antoi minulle uuden näkemyksen elämään ja kuolemaan.

Kohtasin Dalai Laman Tarton raatihuoneen takana kesäkuussa 2001 kättelemässä, juttelemassa ja nauramassa kaupunkilaisten kanssa. Olin samana päivänä kuuntelemassa hänen luentoaan Tarton Yliopiston juhlasalissa „Aulassa“. Siitä lähtien olen päivittäin lukenut Dalai Laman ja toisten buddhalaisten kirjoituksia ja omaksunut buddhalaisen ajattelutavan. Onneksi niin kävi, sillä minulta Suomessa riistettiin koti, isänmaa ja uskonto. Tunsin myös yhteenkuuluvuutta Tiibetin ja Eestin historian kanssa.

Joskus ajattelen sitä, että sain ehkä liian hyvä kasvatuksen, koska en lähtenyt hakemaan omakädenoikeutta, kun oikeutta en Suomessa saanut. Olisin saanut varmaan mielerauhan, kun sen olsin tehnyt, mutta olisin samalla rikkonut kaiken muun ja kuolemani olisi ollut minulle raskas, joten parempi niin, etten sille tielle lähtenyt.

Valitettavasti en uskaltanut lapsena ja nuorena elää omaa elämääni enkä kertonut rakkauttani heille, joihin olin rakastunut. Sehän ei olisi ollut sopivaa eikä hyväksyttävää, näin olin valitettavasti oppinut ja saanut aivopesun. 

Elämässäni jäin kaipaamaan rakkauden antamista ja saamista. Se, jonka piti olla kaikista tärkeintä elämässä. " Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." ( 1. Korinttolaiskirje 13) Rakkaus minulta riistettiin suvaitsemattomuudella, mutta älkää tehkö sitä enää toisille! 

Jopa uusi Paavi on ymmärtänyt sen, että rakkautta ja läheisyyttä ei saa kieltää keneltäkään riippumatta sukupulisesta suuntautumisesta. Rakkaus ei saa olla polittisen vallan väline!

Jos olisin saanut vielä hitusen oikeudenmukaisuutta, niin kaikki olisi ollut hyvin…

Vähitellen alan olla huolissani heistä, jotka vääryydellä tuhosivat elämäni ja ovat ravinneet ruumistaan meiltä varastetulla leivällä. Olen murheissani heistä, jotka saivat ääniä ja poliittista valtaa suvaitsemattomuudella. Miten heidän käy, kun ei ole enää ruumista jota ravita. Ei ole enää ruumista, joka vaalien äänillä elää?

"Sorkrateella oli oppilas, jonka hän määräsi kolmen vuoden ajan antamaan rahaa jokaiselle, joka solvasi häntä. Kun tuo koeaika oli ohi, niin Sokrates sanoi hänelle: Nyt voit mennä Ateenaan oppimaan viisautta. Kun oppilas tuli Ateenan portille, hän kohtasi viisaan, joka istui portin vieressä ja solvasi kaikkia jotka tulivat ja menivät. Viisas mies solvasi myös oppilasta, joka purskahti nauruun. Miksi naurat kun minä solvaan sinua? Kysyi viisas. Siksi, vastasi oppilas, että juuri tuosta samasta olen kolmen vuoden ajan maksanut, ja nyt sinä annat sen ilmaiseksi. Astu kaupunkiin sanoi viisas, olet tervetullut..."

Kahden viikon kulutta lähden jälleen yksin kuukauden joulumatkalle, ehkä jatkan vielä sen jälkeen toisen kuukauden toisissa maissa ja mantereella – ken tietää?

Mukavaa ja riemukasta joulun odotusta ja joulua kaikille blogini lukijoille.

Hea sõber, Hyvä ystävä, minä rakastan Sinua, ma armastan Sind.

Jos jaksat vielä lukea ja sinua kiinnostaa, että mitä elämässäni tapahtui, että tällaisen blogin kirjoitin, niin tässä linkki toiseen bloginii „Kaipaan neuvoa – jatkanko elämääni?”

http://pelisuomi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/147838-kaipaan-neuvoa-jatkanko-elamaani

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän PeliSuomi kuva
Pertti Lindeman

Varasin tämän kohdan itselleni mahdollista myöhempää kommentointia varten.

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Pidin kirjoituksestasi,koska siinä oli sitä syvällisyyttä mitä puuttuu aivan liian paljon tästä pintakulttuurista.

Vaikkakin..ei meistä kukaan pääse kertomaan miltä tuntui kokea kuolema. Sinänsä hyvin lohdullista. Toivoisin sinulle kuitenkin sen verran voimia,että ravistelisit katkeruuden raskaan taakan harteiltasi koskien katinkultaa. Buddhalaisuuden kanssa tämä varmasti on tullu vastaan jo.

Tapio Vehmaskoski

Nii'in elämä on paikka, jonka saa syntymän kautta. Siitä se alkaa. Eväsrepussasi on edellisten sukupolvien geenit. Alku on muiden järjestämää matkaa, jossa sinua ravitaan, että kasvat. Sinuun istutetaan tietoa ja uskomuksia, jotka vallitsevat syntymä-/kasvuympäristössäsi. Itse imet itseesi asioita kuten lapsen tuleekin tehdä.

Sitten olet aikuinen. Matka jatkuu. Kuinka tuo kenelläkin menee ja kuinka paljon voit/haluat itse siihen vaikuttaa. Laila Kinnunen lauloi venäläisalkuperäistä iskelmää, jossa on sanat "...valita et tietä saa se annettu on..." http://www.youtube.com/watch?v=9KpvVepzjtg

Kun vanhuus, jotka sinne pääsevät, alkaa joutuu miettimään kuolemaa omalla kohdalla viimeistään.

Viimeisissä presidentin vaaleissa eräässä haastattelussa ehdokas Sari Essayah vastasi toimittajalle, kun tämä oli kysynyt: Minne menemme kuoleman jälkeen?"

Sari vastasi yksinkertaisesti: "Kotiin."

Niin minäkin olisin vastannut. http://www.youtube.com/watch?v=8Fa_52a8k2A

Tapio Vehmaskoski

Vielä Sinulle Pertti Lindeman laulu, jonka varmasti tunnet. Jaksamista:

http://www.youtube.com/watch?v=bHTnzFq-PPA

Käyttäjän RiittaKlemettiLilja kuva
Riitta Klemetti Lilja

Oikein oli ajatuksella luettava ja syvällinen blogikirjoitus!
Myöhäisillan onnittelut syntymäpäiväsi johdosta ja oikein miellyttävää matkaa minne se sitten suuntautuukin joulun aikana.
Niin, ja Hyvää iloista Joulua!

Käyttäjän PeliSuomi kuva
Pertti Lindeman

Kiitos Riitta.

Mukavaa joulun odotusta sinulle myös.

Karl Fransen

Miksi puhua kuolemasta, sellaisesta tuntemattomasta josta emme tiedä muuta kuin mitä meille on kerrottu? Psykologisen kuoleman, muistiin rakennetun kokemuksen voimme kokea, mutta millä mahdilla voit mennä johonkin sellaiseen jota emme voi tuntea ja josta meillä on kertomuksia, ”kuulopuheita”, toisten kokemuksia, tai ehkä vain toisten kuvitelmia, niitähän meillä jokaisella on?

Kuolemasta tulee probleema silloin kun pyrimme sitä eroittelemaan elämästä, muuten elämä ja kuolema eivät ole erillisiä, vaan on unitaarinen tapahtuma. Kun ajatus, monien pelkojensa ajamana, haluaa mennä sellaiseen jota se ei voi tuntea, se, ajatus luo epävarmuuden johon eittämättömästi sisältyy, voi sisältyä, vain se osa meistä jota kutsumme tunnetuksi, muuta kun ajatuksella ei ole millä rakentaa. Mielikuvien avulla tuntemattomasta emme voi edetä tunnettua etäämmälle ja siksi se mitä löydämme voi olla pelkästään tunnetun, ajatuksen luoma heijastuma monista toiveistamme. Olet varmaankin havainnut kuinka ihmiset joita kutsumme onnellisiksi, iloisiksi, eivät elä nykyhetkeä kauempana ja siksi ”elämän antimet” ovat heille aina lähellä.

Uskonnot ovat kautta aikojen eroittaneet elämän kuolemasta ja siten luoneet pelkoihin rakentuneen vallan jota meidän on hyvin vaikeaa ymmärtää. Pelko rajoittaa ymmärryksen ja välttääkseen pelon, ajatus on rakentanut käsitteellisen kuvan tuntemattomasta, jumalasta, jota se on pakotettu, pelkokuvan ahdistamana, U S K O M A A N, muuten kun emme pysty tunnistamaan tuntematonta. Tuolloin olemme rakentaneet jumalasta, tuosta tuntemattomasta, itsellemme ”sopivan” kuvan ja vain sitä kuvaa voimme ”palvella” pelkojemme taannuttamiseen, emme jumalaa, tuntematonta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset