PeliSuomi Elämää tämä vain on...joka päivä sen loppua kohden kuljen.

Isänmaan menettäminen – kuinka minä sen koin?

Arvoisat lukijat, me kaikki olemme menettäneet elämämme aikana jotain arvokasta. Minun raskain menetykseni oli kotimaani Suomen menettäminen.

 

Tänään itsenäisyyspäivänä julkaisen päiväksi luettavaksenne yhden osan elämästäni uudelleen blogissani. Pitkä tämä on, mutta ennen juhlia ehtii hyvin lukea.

 

 

Osa 17. Isänmaan - Synnyinmaan - Kotimaan menettäminen - maanpako 1997

Olin jo kaksi vuotta aiemmin menettänyt kotini ja kotiseutuni Kainuun. Sinne jäivät sukulaiseni, rakkaat ystäväni, synnynyinkotini, omaisuuteni ja yritykseni. 

Klikkaa tämä taustalle soimaan, kun luet eteenpäin, niin pääset hiukan minun tunnelmaani:

 

Ensin muistutuksena nämä kolme tärkeätä asiaa kertauksena tämän blogin alkuun.

1) Katinkulta on Sotkamon kunnassa Kainuussa.

 Tätä lukiessasi muistakaa, että olin luonut, ideoinut ja toteuttanut yhdessä Seppo Juurikon kanssa Kainuun korpeen, Sotkamon kuntaan ainutlaatuisen matkailuhankkeen. Tuonut sinne 464milj.mk investoinnin, luonut sinne kaksisataa pysyvää työpaikkaa ja satoja välillisiä työpaikkoja. Sadat perheet ja tuhannet kainuulaiset ovast saanet työni tuloksena päivittäisen leipänsä jo 25 vuoden ajan. Ja näin minä sitten jouduin kotimaani menettämään. Mitään rikosta en ollut tehnyt, mutta minua kohdeltiin pahemmin kuin rikollista.

2) Tärkein kysymys:  Montako miljoona kätkitte ja missä ne ovat?

 Tähän kysymykseen olen joutunut vastailemaan lukemattomia kertoja ja viimeksi vuosi sitten. Katinkullan rakennuttajayhtiössä tehtiin meidän pyynnöstä erityistilintarkastus sekä eritysverotarkastus sekä meillä oli olemassa KMPG Widerin KHT tilintarkastajan lausunnot, että mitään hämäräperäistä ja varojen siirtoa yhtiöstä ei ollut ennen konkurssia eikä sen jälkeen tapahtunut. Kaikki yhtiön varat ja lainat oli käytetty Katinkullan rakentamiseen ja sen totesi myös Keskusrikospoliisi tutkimuksissaan.

Voiko kukaan edes esittää vastaavaa tutkimusta mistään Suomessa yrityskonkurssista? Siitä huolimatta kylän juorut ja jopa ystävinäni pitämien henkilöiden kysymykset ovat olleet minulle rankkoja. Ne eivät ole olleet vain vihjailuita vaan suoranaisia syytöksiä siitä, että olisimme syyllistyneet rikokseen - törkeään velallisenpetokseen? Tällaisilla huhuilla ja juoruilla pystyttiin luomaan meistä mielikuva rikollisina, jolla oli oleellinen vaikutus Katinkullan rakennuttajayhtiö konkurssin käsittelyyn tiedotusvälineissä esim. Kauppalehti ja Helsingin Sanomat. Samaisilla huhuilla ja juoruilla pyrittiin sulkemaan meiltä ovet vastaavien viranomaisten ja poliitikkojen nenän edessä. Eli meiltä vietiin uskottavuus järjestelmällisesti ja tietoisesti. Se kuului pelin luonteeseen – sanoisi joku? Siksi aloin nauhoittamaan puheluni eri ihmisten kanssa, että voin todistaa konkreettisesti sanani.

3) Yksinkertaisuudessaan tapahtui näin:

Kerrataanpa vielä edellisiä blogejani. Katinkullan rakennuttajayhtiön Rantakatin Lomakylä Oy:n hallitus muodostui kolmesta SKOP:n edustajasta, Seppo Juurikosta ja minusta. SKOP:n edustajat olivat SKOP Kiinteistöt Oy:n toimitusjohtaja Göran Bärlund, SKOP:n Pekka Luukkainen, joka suunnitteli yhtiön konkurssin sekä SKOP:n lakimies Veli-Matti Parmala. Näiden kolmen SKOP:n edustajan toimesta yhtiö päätettiin hakea konkurssiin, yhtiön omistajien Seppo Juurikon ja minun vastustaessa. Sen jälkeen SKOP laati pesäluettelon, jossa pudotti omaisuuden arvoa 73% ja konkurssihuutokaupalla siirrettiin 700milj.mk:n omaisuus SKOP-Kiinteistöt Oy:n omistukseen 190milj.mk:lla. Eli hallituksessa SKOP:a edustaneet henkilöt konkurssipäätöksellään siirsivät omaisuutemme hallinnoimalleen yhtiölle. Tämä oli Suomessa mahdollista – mutta meneekö tämä minkään oikeusvaltion periaatteiden mukaan?

Olin antanut kaiken isänmaalleni Suomelle. Kouluttanut itseäni, aloittanut työt jo 10-vuotiaana, rakentanut yrittäjä Suomen tulevaisuutta, suorittanut kunniakkaasti varusmiespalveluksen mitalin ansainneena...olin tehnyt elämässä kaiken oikein viimeistä piirtoa myöten kotimaani hyväksi. En voinut ymmärtää, että miksi minua sitten näin kohdellaan?

Ja tästä alkaa uusi tarinani – Isänmaan menettäminen

Olin nyt loukossa kimppakämpässä Helsingissä, henkilön kanssa, jonka kanssa en voinut yhdessä asua.

Olin jällen toukokuussa 1997 valmis luopumaan elämästäni, koska en nähnyt tilanteesta mitään ulospääsyä ja siksi nöyrryin seuraavan kirjeen Sotkamon kunnalle kirjoittamaan ja lähettämään. Pyydän kirjeessäni kunnalta, että he omissa nimissään vuokraisivat minulle asunnon ja minä edelleen vuokraisin ja maksaisin vuokratun asunnon, koska luottotiedottomana en saanut asuntoa Suomesta vuokrattua. En siis pyytänyt edes ilmaista asuntoa kunnalta.

Sotkamon kunnanvaltuusto

  88600  SOTKAMO

 PYYDETÄÄN LUKEMAAN JA JAKAMAAN KUNNANVALTUUSTOSSA JA -HALLITUKSESSA

Arvoisat kunnanvaltuuston/hallituksen jäsenet!

Voin kertoa, että minulle on vaikeaa ja nöyryyttävää kirjoittaa tätä kirjettä.

Pyydän apuanne asunnon hankinnassa Helsingin kaupungissa.

Olen nyt viimeiset kaksi vuotta asunut Helsingissä alivuokralaisena. Mukana minulla on omista tavaroista vain sänky, pyykinpesukone, mikro ja pitovaatteet.

Muutin tänne Helsinkiin menetettyäni asuntoni Kajaanissa pakkohuutokaupassa.

Sen jälkeen katsoin ainoaksi vaihtoehdoksi muutta pois Kainuusta sillä kun SKOP haki yrityksemme, Katinkullan konkurssiin, vastoin sopimuksiamme, lokakuussa 1992 minulle on ollut erittäin ahdistavaa olla Kainuussa ja lähellä elämäntyötäni Katinkultaa.

Jälkiviisaasti, jos ajattelen itserakkaasti,  elämäni suurin virhe oli ideoida, perustaa ja toteuttaa Katinkullan lomakeskus.

Toisaalta taas Sotkamon kunnan, Kainuun ja Katinkullasta  elantonsa saavan lähes 180 työntekijän kannalta elämäntyöni ei ole mennyt hukkaan.

Oma tilanteeni on konkurssin jälkeen ollut se, että olen menettänyt työpaikkani, kotini, omaisuuteni ja uskon tulevaisuuteen.

Konkurssin takia meillä Katinkullan perustajilla on miljoonien henkilökohtaiset vastuut, josta meille lankeaa yksistään viivästyskorkoja lähes 7.000 mk/pv siis 2,5milj.mk vuodessa koko loppuelämän.

Jokainen voi varmaankin ymmärtää ettei yksityinen ihminen niistä voi koskaan selviytyä. Siis tämä on Suomessa oikeus ja kohtuus.

Luottotietoni menettämisen takia en voi saada puhelinta, joten minulle ei tällä hetkellä voi soittaa.

Olen yrittänyt vuokrata asuntoa, mutta maksuhäiriöiden takia se ei ole mahdollista. Voinette kuvitella miltä tuntuu olla yhteydessä vuokravälittäjiin kun he henkilötunnuksen perusteella tarkistavat luottotietoni ja vastaavat yksiselitteisesti ”Valitettavasi emme voi vuokrata Teille asuntoa”. Voin kertoa, että se on nöyryyttävää, tuntea itsenä ei toivotuksi henkilöksi, hylkiöksi.

Minusta, kaikki tämä, tuntuu kohtuuttomalta sillä olehan toiminut 20 vuotta rehellisenä yrittäjänä ja saanut myös luotua jotain pysyvää.

Arvioidessanne työni tuloksia ja sitä, että voiko Sotkamon kunta auttaa jollain tapaa asunnon hankinnassani Helsingissä haluan että mietitte kukin mielessänne seuraavia väittämiäni ja jos katsotte yhdenkin väittämän vääräksi niin ymmärrän kielteisen päätöksenne.

1.Katinkulta työllisti rakennusaikanaan satoja ihmisiä.

2.Katinkulta tuo suoraan ja välillisesti Sotkamoon ja Kainuuseen yhteensä lähes 100 milj.mk vuosittain, Kainuun talousalueen ulkopuolelta.

3.Katinkulta työllistää tänään ja myös tulevaisuudessa lähes 180 henkeä, yhteensä välittömästi ja välillisesti.

4.Kunnan saamat verotulot kiinteistö- ja palkkaveroina ovat lähes 10 milj.mk vuodessa.

5.Katinkulta on tuonut valtavasti tunnettavuutta Sotkamolle ja Kainuulle.

6.Katinkulta on synnyttänyt uutta yritystoimintaa ja vahvistanut vanhojen yritysten toimintaa.

7.Katinkulta on parantanut ja turvannut Kainuun liikenneyhteyksiä

8.Katinkullan ansioista (johtuen viikko-osakejärjestelmästä) Sotkamon matkailusesonki on lähes 52 viikkoa vuodessa.

9.Katinkulta on rakennettu ja toteutettu ilman Sotkamon kunnan ja valtion tukea (huom! SKOP oli itsenäinen pankki)

10.Katinkulta loi Sotkamo-Vuokatista Pohjoismaiden monipuolisimman matkailukeskuksen.

11.Sotkamon muu yritys- ja urheilutoiminta on hyötynyt Katinkullan houkuteltua suuryritysten johtoa sekä on oiva vetonaula houkuteltaessa poliittisia päättäjiä Kainuuseen.

12.Teistä jokainen keksii vielä ainakin yhden muun hyötytekijän                                Katinkullan vaikutuksesta Sotkamon kunnalle ja Kainuulle.

Ymmärrän, että kunta on tiukilla ja on jouduttu myös irtisanomisiin ja on myös paljon muita kuntalaisia joilla menee huonosti ja he ovat avun tarpeessa. Jos pyyntöni on kohtuuton em. seikkojen perusteella niin ymmärrän kielteisen päätöksenne.

Toivon, että suhtaudutte vakavasti avunpyyntööni.

Toivon myös, että kun teette päätöstä niin se on yksimielinen oli päätös sitten kielteinen tai myönteinen.

Samalla voitte pohtia yrittäjän todellista arvostusta!

Pystyn tällä hetkellä maksamaan vuokraa noin 2.000 mk/kk

Minuun saa yhteyden postitse.

Helsingissä 23.pnä toukokuuta 1997

Nöyrimmästi kunnioittaen

Pertti Lindeman

Katinkullan perustaja

Mitenkäs sitten vastattiin avunpyyntööni Sotkamon kunnasta?

Odottelin ja odottelin vastausta, mutta sitä ei kuulunut. Vihdoinkin sitten kesäkuun alussa 1997 soitin Sotkamon kunnanjohtaja Erkki Vähämaalle, että ovatko he kunnassa käsitelleet avunanomustani? Kunnanjohtaja Vähämaan vastaus oli tyrmäävän tyly, emme voi sinua auttaa, kun sitten pitäisi toisiakin auttaa?

Sellaisen vastauksen sain, silloin tuli mieleeni, että Katinkullan rakentamisen alkuvaiheessa lahjoitin äitini kanssa Sotkamon kunnalle Jäätiön Lomakylän rakennukset, joissa oli 22 huonetta kylpyhuone ja keittiö tiloineen. Ne sijaitsivat rakennuselementeissä, joten ne oli helppo osina siirtää toiseen paikkaan. Niistä tuli sotkamolaisten asunnottomien asuntoja. Sotkamon lehtikin muistaakseni teki lahjoituksesta jutun.

Näin tylysti minua siis kotikunnassani kohdeltiin. Kunta oli ansioistani saanut myös mainetta ja kunniaa. Olihan Sotkamon kunta valittu Suomen luovimmaksi kunnaksi, perusteluissa oli Katinkulta. Edellinen kunnanjohtaja oli valittu Kainuun vireäksi virkamieheksi, perusteluissa oli Katinkulta. Minulle ei ollut annettu edes kunnan viiriä? Ainut tunnustus, jonka olen Kainuussa ja Sotkamossa saanut Katinkullan rakennuttamisesta on Sotkamon Nuorisoseura ry:n kunnianosoituksena ”Jaakon Puukko”. ”Jaakon Puukko” ojennettiin minulle Naapurivaaran Huvikeskuksessa  kesällä 2009, koruttomassa, mutta sitäkin sydämellisemmässä tilaisuudessa. Sitä kunnianosoitusta arvostan ja kiitän vielä Sotkamon Nuorisoseuraa.

Nyt ymmärsin konkreettisesti sen, että yrittäjällä ei ole mitään arvoa Sotkamossa. Poliitikkojen kauniit puheet työpaikkojen luomisesta olivat vain sanahelinää, mutta se ei tarkoittanut yrittäjien arvostusta, jotka niitä työpaikkoja luovat.

Kainuun sanotaan olevan Suomen kateellisin maakunta ja minusta asian kiteytti hyvin Katinkullan talouspäällikkö todetessaan konkurssin jälkeen, että ”Kainuussa kateus voittaa kiimankin” Se todella näytti pitävän paikkaansa.

Sotkamon kunnan kielteisen päätöksen jälkeen pohdin aamusta iltaan yksinäisyydessäni vain nopeinta ja kivuttominta tapaa siirtyä tästä elämästä oman käden kautta pois. Kertomatta aikeistani kenellekään.

Kohtalo puuttui kuitenkin peliin. Helsinkiläinen ystäväni Jouko Kiiskinen pyysi minut oluelle Kappelin terassille Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä 4.6.1997. Jouko itse oli ollut kolmella YK:n ulkomaan komennuksella.

Jouko kertoi minulle lähtevänsä ystävänsä Joni Laaksosen kanssa Eestiin. Tallinnaan ensin yöksi ja sieltä edelleen Tarttoon. Jouko alkoi houkuttelemaan minua mukaansa. Kerroin, ettei minulla ole paljon rahaa, joten Jouko tarjosi petipaikkaa heidän hotellihuoneessaan, joten majoituksesta ei tarvitse maksaa mitään.

Laskin rahani ja totesin, että yön Tallinnassa voin käydä, jos ei tarvitse hotellihuonetta maksaa. Lähdimme aamulaivalla Tallinnaan 6.6.1997. Olimme yön Tallinnassa ja aamulla Jouko ja Joni alkoivat houkuttelemaan minua edelleen Tarttoon. Totesin, etten voi lähteä, sillä minulla ei ole rahaa eikä vaihtovaatteita. He lupasivat tarjota minulle matkan Tarttoon ja majoituksen Tartossa. Emmin, sillä en halunnut olla vaivoiksi saati, että ystäväni maksavat kulujani. He kuitenkin sinnikkäästi olivat päättäneet viedä minut katsomaan Tarttoa. Niinpä suostuin ja lähdimme Tallinnasta junalla kohti Tarttoa. Matka oli vain 185km, mutta junamatka kesti lähes viisi tuntia. Vaunuissa oli puupenkit ja vaunut hyppivät ja kolisivat. Matkaeväänä oli kaksi kappaletta oluttölkkejä.

Saavuin vihdoin Tarttoon ensimmäistä kertaa 7.6.1997 ja yövyimme Ammattikoulun oppilasasuntolassa, joka oli kesällä retkeilymajana. Joni oli käynyt jo Tartossa ensimmäisen kerran vuonna 1988, jolloin aiemmin suljettuna ollut kaupunki avattiin vierailijoille. Joni oli ollut perustamassa Tarttoon lasten turvakotia.

Ihastuin heti kauniiseen Tarton kaupunkiin. Joka puolella kaupunkia meidät otettiin ystävällisesti vastaan menimme sitten minne tahansa. Aloin silloin mielessäni pohtimaan itsemurhan vaihtoehtona maanpakolaisuutta Eestin Tartossa. Jos olin valmis lopettamaan elämäni oman käden kautta, niin tuskin olisi sen hirveämpää vaihtaa maata? Olimme kolme yötä Tartossa ja lähdimme takaisin Helsinkiin.

Aloin selvittämään mahdollisuuksiani maanpakolaisuuteen. Olin juuri saanut KELA:lta kuntoutustukipäätöksen seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Eestissä saisin olla puolivuotta ilman oleskelulupaa. Minne kimppakämpästäni tavarat? Sekin asia ratkesi sillä, että taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja järjesti minulle tyhjän vinttikomeron veloituksetta käyttööni määräämättömäksi ajaksi. Olin nyt valmis lähtemään kun ennen juhannusta ystävieni kanssa siirsimme maallisen omaisuuteni vinttikomeroon Helsingissä ja osahan tavaroistani oli jo vinttikomerossa Kajaanissa.

Juhannuksen jälkeen maanpakolaisuuteni alkoi. Tässä ote päiväkirjastani matkasta Tarttoon. Ensimmäisestä Tarton vuodesta minulla on täydellinen päiväkirja, melkein parisataa sivua ja siitä useita otteita saatte nyt lukea. Päiväkirjaa kirjoitin useat kerrat päivittäin, että merkinnät ovat todellisia ja tuoreita siltä ajalta. Eli tervetuloa mukaan matkalle maanpakoon. Rahaa minulla oli 3.000mk:aa, eli se kaikki mitä tililläni oli ja olin saanut takuuvuokrastani takaisin.

Klikkaa tästä seuraavaksi taustalle Finlandia ennen kuin jatkat lukemista...

 

Isänmaan - Synnyinmaan - Kotimaan menettäminen - maanpako

 

KOHTI TARTTOA, otteita päiväkirjastani.

27.06.1997

Heräsin aamulla Jonin ja Joukon luona vähän yli viiden. Joni oli melkein aamuvirkkuna noustessaan myös ylös ja lähtiessään viemään minua Makasiiniterminaaliin. Jonin auto ei meinannut käynnistyä, mutta sitkeän yrittämisen jälkeen auto  suostui starttaamaan. Minä olisin jo luovuttanut ja huusin Joukolle parvekkeelle, että tilaa taksin.

Astuin satamassa laivaan, joka lähti kohti vierasta maata. Katsoin taakseni ja näin synnyinmaani loittonevan horisontin taa. Sinne jäi kaikki se jonka eteen olin jo 10-vuotiaana alkanut tekemään töitä. Se kaikki oli ollut täysin turhaa, johon olin elämäni käyttänyt. Kaikki ne arvot, jotka olin kotona oppinut - vaatimattomuus, rehellisyys, luotettavuus, toisten auttaminen ja kunnoittamine olivatkin vain minun arvoja, mutta ne eivät koskeneet minua. Muistoissa vain ne rakkaat Vuokatin vaarat, Nuasjärven rannat ja Kainuun korpi.

Oli järkevää valita katamaraani kyyti sillä ”pussukoitteni” kanssa rahtautuminen olisi ollut todella hankalaa isossa laivassa. Tunsin matkalla pientä pahoinvointia, mutta onneksi matka ei kestänyt kuin puolitoistatuntia.

Minun tuurillani joudun Tallinnassa tulitarkastukseen ja pari pussukkaa täytyi avata. Kysymykset olivat tiukkoja ”onko kaikki henkilökohtaisia vaatteita”. Kyse oli ilmeisesti siitä, etten ole tuonut vaatteita myyntiin. Täytyy myöntää, että Suomessa pakatessani mietin, että voisin laittaa kirppiksen pystyyn vaatteistani.

Taksi satamasta linja-autoasemalle maksoi 50 EEK:a. Taksimies tarjosi kyytiä Tarttoon kolmellasadalla suomenmarkalla. Kieltäydyn kohteliaasti rahapulaani valitellen. Bussilippu Tarttoon maksoi 68 EEK:a ja auton piti lähteä viiden minuutin kuluttua eli 10.00, mutta se lähti kaksikymmentä minuuttia myöhemmin. Bussi oli vanha niin kuin sen kuljettajakin. Kuski poltteli ajaessaan ja auto rytkyi kulkiessaan. Saavuimme Tarttoon 12.50. Raahauduin linja-autoasemalta viereiseen Tartu hotelliin jonka hinta internetin välityksellä oli 200 EEK, mutta sain kuulla vastaanotossa, että se hinta on kaksi vuotta vanha. Oikea hinta on 370 EEK:a  yö yhdeltä hengeltä.

Siispä aloin tinkaamaan ja sain kuin sainkin hinnan laskettua 250 EEK:uun yöltä.

Huone on samankokoinen kuin sellini Kajaanin poliisivankilassa eli kolme kertaa kolme metriä. Lavuaari huoneessa ja suihku käytävällä onneksi kuitenkin samassa kerroksessa. Tullessani vastaanottovirkailija antoi ymmärtää, että suihku on ensimmäisessä kerroksessa vaikka huoneeni on neljännessä. Siis helpotus oli suuri niin kuin myös WC:n suhteen en ensikerralla huoneessa käydessäni sitä löytänyt, mutta jo toisella kerralla löysin sen huoneen oven takaa. Täytyy sanoa, että kun odottaa huonoa ja saa huonosta vähän parempaa niin ilo on suuri.

Heitin kamat huoneeseen ja lähdin etsimään vuokra-asuntoa. Kävin parissa Kinnisvarassa (kiinteistövälityksessä, mutta sopivaa ei ollut. Sovin kuitenkin yhden näytön maanantaille. Pindi Kinnesvarassa oli Valmari Puistaja johon olin ollut aiemmin jo yhteydessä. Sieltä kaksi naista lähti kierrättämään minua eri huoneistoihin. Eka huoneisto oli keskustan lähellä, mutta aivan hirveä. Kaksi huonetta ja lastulevy kalusteet. Ilmeisesti suunnitelma oli se, että minut viedään ensin kauheimpaan huoneistoon jolloin seuraavassa tulee kunnon kontrasti. Juttu toimikin hyvin sillä seuraava joka oli hiukan kauempana keskustasta ja oli tosi siisti, kalustettu, astiasto ja pieni parveke. Hinta oli 3.000 EEK kuukaudessa. Seuraavasta sitten meinasin saada jysärin sillä välityspalkkio oli kuukauden vuokra. Kruunujen kuvat pyörähtivät silmissäni ja laskin, että minulle koittaa ankeat ajat ei siis aamiaiseksi kahvia ja konjakkia.

Sovin naisten kanssa, että tulen maanantaina toimistolle klo: 13.00 jolloin voimme tehdä sopimuksen.

Menin hotelliin suihkuun ja nukkumaan. Pohdin asiaa ja lähinnä palkkiota joka tuntui hirveältä sillä saattaahan olla, että olen Tartossa vain parikuukautta, jolloin kuukautta kohti oleva vuokra nousee puolella."

Ensimmäisen yön itkin. Ajattelin sitä kaikkea, mitä olin joutunut konkurssin jälkeen kestämään. Kaiken menettäminen, kodin pakkohuutokauppa, kotiseudun menettäminen ja nyt vielä kotimaani menettäminen. Olin vieraassa maassa ja vieraassa kaupungissa. Kieltä en osannut ja yhtään tuttua siellä ei ollut.

Ja sitten jatkoa päiväkirjastani...oma koti vieraalla maalla.

”Maanantai aamun valjetessa olin jo ennen yhdeksää aamiaisella. Soitin Puistajalle ja kysyin milloin voin tulla tekemään vuokrasopimuksen? Aiempi aikataulu kello yksi iltapäivällä oli sopiva joten minulla oli aikaa etsiä pankki ja avata tili.

Kävelin Eesti Ühispank:iin. Kysyin suomea tai englantia puhuvaa virkailijaa. Apu löytyi, viehättävä vaaleaverikkö hoiti muitta mutkitta tilin avaamisen.

Hakaniemen Meritasta saamani uhkakuvat, suosituskirjeistä ja muista vaikeuksista tilin avaamisessa osoittautuivat perättömiksi. Sain tilin ja talletin rahat. Seuraavana päivänä kävin jo nostamassakin rahaa omalta tililtäni ilman vaikeuksia. Sain pankkikortin, jolla voi myös maksaa. Suomessa sellaista ylellisyyttä minulle ei suotu, sillä olin luottokelvoton.

Pindi Kinnisvaraan menin varttitunnin etuajassa. Puistaja ei kerinnyt hoitaa asiaa, mutta asiansa osaava naisvälittäjä oli jo laatinut alustavan vuokrasopimuksen.

Olga rouva, asunnon omistaja tuli tasan yksi. Hän oli erittäin viehättävä vaaleassa kesäleningissään ja hän tuoksui hyvälle. Sain kuulla, että Olga asuu naapuri talossa ja on valmis huolehtimaan myös asunnon viikkosiivouksesta sekä pyykkien pesusta ja silityksestä 80 markan kuukausikorvausta vastaan.

Tein siis vuokrasopimuksen kaikilla ”mausteilla”. Maksoin käteisellä 4.500 EEK, joka sisälsi välityspalkkion ja lisäksi maksoin ennakkoon heinäkuun siivoukset ja pyykinpesut yhteensä 200 EEK.

Sain avaimet ja lähdin noutamaan hotellista tavaroitani, ostin matkalla kukkakimpun hotellin vastaanottovirkailijalle.

Tilasin taksin hotelliin ja menin ensimmäistä kertaa kotiini Tartossa. Taksi maksoi 15 EEK siis noin 6 markkaa.

Menin kotiini suljin oven ja hypin ilosta olohuoneessa sillä olin todella tyytyväinen asuntoon ja sen tuomiin lisäpalveluihin.”

Näin alkoi elämäni Tartossa. Vähitellen sain jopa pari tuttavaa. Vaikeinta oli kuitenkin kielen kanssa. Tartossa ei osattu suomen kieltä ja englantiakin puhui vain harvat siihen aikaan. Kesä Tartossa meni mukavasti ja minulla kävi paljon ystäviä Suomesta kylässä.

Yksi pitkäaikainen ystäväni Lappeenrannasta Kari Qvist tuli luokseni autolla elokuussa. Lähdimme Karin kanssa käymään Liettuassa Vilnassa ranskalaisen ystäväni Patrick Lioninin luona. Partrick oli asunut siellä jo vuodesta 1992 lähtien.

Olessani Vilnasssa sain tiedon Suomesta, että äitini oli vakavasti sairastunut ja oli sairaalan vuodeosastolla Sotkamossa. Päätimme Karin kanssa lähteä ajamaan Tarttoon, jossa yövymme ja jatkamme seuraavana päivänä matkaa Sotkamoon.

Tässä ote päiväkirjastani...

Sunnuntai 10.08.97

Soitin äidille Sotkamon terveyskeskukseen onnitellakseni häntä. Juttelin sairaanhoitajan kanssa ja hän kertoi, että äitini tilanne on aika huono. Hoitaja kertoi, että äitini oli myös erheellisesti kertonut, että on hänen syntymäpäivä vaikka papereissa lukee että hän on syntynyt 18 elokuuta. Korjasin asian hänelle ja kerroin, että äitini oikea syntymäpäivä on tänään ja virallinen on kahdeksan päivän kuluttua, virhe on kirkonkirjoissa.

Hoitaja yhdisti äidille ja toivotin hänelle hyvää syntymäpäivää äitini kyseli millainen on ilma Tartossa, sen jälkeen hän ei enää pystynyt puhumaan. Sairauksistaan huolimatta hänen äänensä oli iloinen.

Olin todella huolissani äitini voinnista. Muuten sunnuntai päivän vietimme rauhallisesti.

Maanantai 11.8.

Heti aamulla herättyäni soitin Sotkamon terveyskeskukseen ja sain kuulla, että äitini tila on edellisenä yönä huonontunut merkittävästi. Kun kerroin asian Karille hän sanoi, että hän on valmis lähtemään ajamaan Kajaaniin autolla. Jolloin tein nopean päätöksen, että lähdetään. Joni ja Kari menivät ostamaan laivaliput minä jäin pakkaaman tavarat.

Lähdimme ajamaan kohti Tallinnaa kello 14 jälkeen, soitin autosta terveyskeskukseen ja sain kuulla, että kaksi veljistäni sekä heidän vaimonsa ovat äitini vuoteen ääressä, pyysin hoitajaa kertomaan äidille, että olen tulossa Sotkamoon ja terveiset.

Karin puhelin soi autossa noin kello 16.30 Aune soitti kertoakseen, että äitini on nukkunut pois.”

Jouduin ottamaan autossa rahoittavan lääkkeen Oxepamin. En voinut alkaa suremaan äitini poismenoa, sillä tajusin sen vaaran, jonka äitini kuolema aiheutti meille. SKOP ja Arsenaal kävisivät heti äitini perinnön kimppuun. Soitin Karin puhelimella sotkamolaiselle asianajajalle Ari Korhoselle ja kerroin, että äitini on kuollut, joten alkaa välittömästi laatimaan lainmukaista ja määrämuotista perinnöstä luopumisilmoitusta. Muistin onneksi heti autossa yhden KKO:n ennakkoratkaisun, eli perinnöstä voi luopua niin, ettei määrittele kenenkä hyväksi luopuu. Soitin samalla kaikille veljilleni, että seuraavana päivänä kaikki ovat paikalla asianajaja Ari Korhosen luona kirjoittamassa alle perinnöstä luopumisen. Kun me kaikki luovumme perinnöstä, niin pankit eivät voi sitä haltuunsa ottaa vaan perintö siirtyy automaattisesti veljieni lapsille. Näin menettelimme, näin teimme ja sain pelastettua äitini perinnön pankkien ulosotolta veljieni lapsille. Monesko kerta tämä olikaan kun luovuin ja pelastin äitini perinnön ja nyt se siirtyi veljieni lapsille.

Olin Kainuussa ja aika oli todella raskas. Äitini poismeno 72-vuoden iässä oli ennenaikainen ja SKOP:n miesten ja heidän myötäpuoltensa aikaansaama.

Järjestelin asioita Sotkamossa ja hautasimme rakkaan äitimme.  Lensin Helsinkiin 27.8. Antti Soininen järjesti minulle edullisen lentolipun.

Oma sairastumiseni Tartossa

Seuraavaksi sitten tapahtumat siitä, kun menin takasin Eestiin ja Tarttoon. Juttu on pitkä, mutta älä arkaile lukemisen aloittamista sillä voin taata että tämäkin tositarinani vie mennessään...loppuun saakka pitää jännitystä yllä. Lähetin tällaisen kirjeen ystävilleni syyskuussa 1997, joka kertoo kaiken. Kirjoitin päiväkirjaani kotonani sairasvuoteella, kahdessa sairaalassa Tartossa, ambulanssissa, sairaankuljetuslentokoneessa, sairaalassa Helsingissä jne.

Moi rakas ystävä!

Saat tämän kirjeen Penan E-mailin välityksellä.

Seuraavassa voit lukea viimeisen kahdenviikon tapahtumat elossani ja jotkut tekstin osat saattavat olla rankkoja

Mutta oloni on nyt parempi.

Asustelen Helsingissä Jonin ja Joukon luona jos haluat soittaa voit yrittää soittaa numeroon 09-753 65 86

Huom! teksti on muistiinpanoja päiväkirjani sivuilta, joten älä odota lukevasi romaania.

Nyt se alkaa

Tapahtumat ajoittuvat sen jälkeen kun äitini oli kuollut 11.8.1997 ja hautajaisten jälkeen lähdin takaisin Viroon. 

*****************************

Keskiviikko 27.8.1997

Helsingissä Jonin ja Joukon luona

Aamutoimien jälkeen kävin jatkamassa postinjakelun keskeytystä sekä hakemassa automaattisen puhelinvastaajani entisen asuntoni Pitkänsillanrannan vinttikomerosta.

Lähdin Makasiiniterminaaliin vähän ennen kolmea ja kantosiipialus lähti aikataulun mukaan kohti Tallinnaa.

Jaakki (uusi tarttolainen ystäväni, joka kävi töissä Tallinnassa) oli vastassa Tallinnan satamassa, mutta hän oli mietteissään.

Menimme Jaakin asunnolle ja Jaakki halusi mennä urheilemaan joten minä jäin lukemaan.

Jaak tuli salilta huomattavasti piristyneempänä. Kävimme kaupungilla syömässä ja menimme nukkumaan.

Torstai 28.8

Aamulla Jaak vei minut bussiasemalle.

Saavuin Tarton kotiini yhdentoista jälkeen ja kaikki oli kunnossa. Purin tavarat ja menin vähäksi aikaa rannalle ja kävin ostoksilla.

Maksoin Olgalle puhelinlaskun joka oli 953 EEK:a

Kävin myös katsomassa Jonin asuntoa, joka oli aivan hirveässä kunnossa, mutta täytyy vain pystyä näkemään se remontoituna.

Leikkautin hiukseni puolensentin pituisiksi.

Illalla kävin syömässä lähikuppilassa kalaa, joka ei ollut oikein hyvää.

Perjantai 29.8.

Sain hankittua puhelinvastaajaani adapterin ja sain sen käyttööni.

Olin pari tuntia rannalla.

Illalla kävin syömässä ulkona ja tulin kotiin jo ennen kello yhtätoista.

Lauantai 30.8

Kirjoittelen tätä juttua heti tuoreeltaan sillä tänään oli minulle ja varsinkin Jaakille vapauttava päivä.

Menimme Jaakin kanssa uimaan ja ottamaan aurinkoa järvelle johon vesi tulee lähteistä. Vesi oli kirkasta, mutta mustaa ja viileätä. Vietimme siellä iltapäivän ja ajelimme sieltä neljän jälkeen pois. 

Rannalla jutustelu oli vapauttavaa ja ehkä se oli syy, että rohkasin mieleni jutella Jaakin kanssa autossa meidän suhteestamme. Kerroin Jaakille oman yksityiselämäni historian sekä tunteeni häntä kohtaan ja kerroin myös vaistonneeni hänen pelkonsa siitä, että aina kun tapaamme niin hän joutuu sänkyyn kanssani.

Olin aivan oikeassa sillä hän todellakin seurustelee Reinin kanssa ja ei halua loukata häntä, mutta ei myöskään minua. Tajusin samalla hänen hyväsydämmisyytensä ja aidon tykkäämisen minusta kaverina.

Kerroin hänelle, että ensi kerralla jos tilanne on se, että hän ei halua rakastella niin hän voi halata minua ja sanoa, että hän pitää minusta, mutta ei nyt halua rakstella.

Päivällisen juttelun jälkeen Jaakin ilmeessä ja olemuksessa tapahtui huomattava muutos, hän ei ollut enää jännittyneen ja kireän oloinen vaan hymyili vapautuneesti ja halasi lujaa ja tunteella.

Kun hän lähti autolle niin hän vilkutti ovella, auton ovella ja autosta hymyillen ja hyvällä mielellä. Tämä asia minun on nyt muistettava ja vaalittava Jaakin ystävyyttä hyvällä sydämellä.

Illalla meidän pitäisi mahdollisesti tavata Hellerissä?

Kävin alkuillasta kävelylenkin sen verran kuin vyöruusuni antoi myötä, otin lasillisen olutta, joka maistui huonolle. Lähdin Drakoniin syömään yhdeksän jälkeen ja ruoka ei maittanut en tiedä johtuiko se lääkkeistä, vyöruusustani vai tunnetilastani.

Menin Helleriin puoliyhdentoista aikaan ja tapasin siellä muutamia suomalaisia tuttavia.

Minua katsottiin mielenkiinnolla ja yhden kerran suostuin tanssimaan. Odotin kuitenkin koko illan Jaakkia ja sitä kuinka mielialani heittää kun nään hänet Reinin kanssa.

Jaak saapui Reinin kanssa puoliyhden aikaan ja mielialani teki tepposet ja se laski hurjaa vauhtia hetkessä. Sillä sisimpäni oli mustasukkainen Jaakista ja kateellinen Reinille, olin luullut etten tunne ollenkaan kyseistä tunnetta, kateus, mutta tunsin sen hyvin vahvasti. Tein nopean päätöksen ja kävin kertomassa Jaakille, että menen nukkumaan, Jaak puristi lämpimästi kummallakin kädellä kättäni.

Kävelin ulos surullisena ja kirosin itesäni, että olin ottanut alkoholia sillä alkoholin vaikutuksen alaisena en voinut hillitä tunteitani vaan jouduin poistumaan Jaakin ja itseni vuoksi.

Kävelin yksin Atlantikseen jossa otin oluen ja sen jälkeen kotiin. Olin masentunut ja allapäin jopa valmis luopumaan elämäsäni jälleen kerran. Sain kuitenkin ajateltua selkeästi jos sen tekisin nyt niin samalla veisin hautaan osan Jaakin sydämestä. Jaak tuntisi loppuelämänsä tunnontuskia ja sitä en missään nimessä halua sillä hän on hyvä ihminen ja hän on ollut myös minulle hyvä.

Otin Tenoxin (unilääke) puolikkaan ja menin nukkumaan tiedostaen sen, että aamulla kaikki on toisin siis minulla on ainakin vähän parempi olo.

Siinä oli todellinen lauantaipäivä kaikkine tunteineen ja myllerryksineen.

Sunnuntai 31.8

Heräsin sekavin tuntein edellisen illan tapahtumista johtuen ja vöruusuni muistutti olemassa olostaan.

Olin päivän rannalla ja neljän jälkeen kävelin kaupunkiin kuvaamaan Jonin asunnon ja kävin kahvilla Toomemäellä.

Illan vietän rauhallisesti kotona.

Sunnuntai ilta ei ollutkaan niin rahallinen kuin olin suunnitellut, mahaani alkoi jälleen hiukan koskea.

Maanantai 1.9.

Klo:.03.00 Heräsin koveneviin tuskiin mahassani vaikka olin kolmisen tuntia aiemmin ottanut Tenoxin, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Kivut lisääntyivät ja lisääntyivät aamua kohti. Aamupäivällä ja päivän vaihtuessa iltapäivään kivut jatkuivat ja kovenivat välillä. En voinut tehdä mitään, minusta ei ollut edes menemään parvekkeelle katsomaan lämpötilaa.

Huom! missä on maanantai päivä???

Soitin Jonille ja kysyin hänen lääkäriystävänsä puhelinnumeroa Tartossa, soitin Jarkelle kysyäkseni neuvoa. Illalla kello yhdentoista aikaan kivut olivat todella sietämättömät, oksetti vaikka en ollut syönyt mitään, maha oli turvoksissa ja niin kivulias, että kivut saivat minut polvilleni. Kipuasteikolla 0-10, jossa 10 on vintin pimentyminen niin minulla oli kivut 9,5:n tuntumassa.

Puoli kahdeltatoista olin jo huomattavasi kipupisteeni ohittaneena valmis soittamaan ja pyytämään apua. Soitin Jonille ja hän lupasi soittaa lääkäri tuttavalleen Hellelle Tarttoon, että hän tulisi katsomaan minua. Joni soitti hetkisen kuluttua ja kertoi, että Helle soittaa minulle ambulanssin ja sitä ei pidä säikähtää sillä se on helpoin konsti päästä hoitoon.

Kiitin Jonia avusta sillä hän oli juuri hoitanut minulle ambulanssin Helsingistä käsin Tarton asunnolle. Jäin odottelemaan ambulanssia samalla pakkasin pienen kassillisen tarpeellista matkatavaraa varautuen siihen, että joudun matkustamaan Suomeen.

Ambulanssi tuli ja sen mukana mies- ja naishoitaja, jotka olivat tosi avuliaita ja mukavia. He kokeilivat vatsani ja tulivat siihen tulokseen, että he ottavat minut mukaan sairaalaan. Matka sairaallaan keinuvassa ambulanssissa (uusi ja nykyaikainen) tuntui hiukan rankalta.

Minut toimitettiin kaupungin sairaalaan, jossa minut ohjattiin odottamaan lääkäriä kirurgien tutkimushuoneeseen. Huone oli kooltaan noin neljä kertaa neljä metriä yleisvaikutelma ankea. Kaksi alkeellista tutkimussänkyä ja kirjoituspöytä. Vesipiste, jossa kylmä ja kuumavesi, mutta ei veden automaattista sekoittajaa ja nurkkaus oli erittäin epäsiisti. Seinistä oli paikka paikoin irronnut sementtiä jopa viiden senttimetrin syvyydeltä ja maalit oli rapistuneet.

Huoneeseen tuli hoitaja, noin viisvitonen nainen, joka vain tuijotti minua kuin jotain erikoista eläintä tuskissaan. Yritin puhua hänelle Eestiä ja Englantia, mutta jäin ilman vastakaikua.

Odottelin tuskissani noin tunnin jolloin kirurgi tuli tutkimaan minua ja painelemaan kipeää vatsaani. Hän pyysi hoitajaa tuomaan minulle kipupiikin. Kipupiikin saatuani oloni helpottui huomattavasti ja minua alkoi väsyttämään. Lääkäri päätti majoittaa minut sairaalan vierashuoneeseen, joka vastasi suomalaisen sairaalan huonetta siisteydessään.               

Lääkäri ei pystynyt tekemään diagnoosia kipeästä vatsastani joten sain vielä yhden kipupiikin saadakseni nukuttua.

Yö meni tuskista vapaana, mutta pallomahalla.

Tiistai 4.9.97

Olin yön sairaalassa ja pääsin kipujen helpotuttua (ei paranemisen vaan kipupiikin ansiosta) pois aamupäivällä.

Kävin asunnolla ja menin kaupungille ostoksille sekä lounaalle Bistroon jossa söin Seljankan ja juustoleivän. Jälkiruokakahvilla kävin vakio kahvilassani.

Tiistaina jo iltapäivällä kivut alkoivat palaamaan joten tein päätöksen, että lähden jo suosiolla sairaalaan yöksi. Soitin Tartun yliopiston tartuntatautien klinikan päivystävälle lääkärille ja kysyin voinko tulla vastaanotolle. Lääkäri vastasi, että tuskin malttaa odottaa tapaavansa minut.

Tilasin taksin ja pyysin kuljettajaa ajamaan Lina 7:ään missä kyseisen sairaalan pitäisi sijaita. Kuljettaja vei minut kyseiseen osoitteeseen, mutta siinä oli vain kyltti ”AIDS-tukikeskus”. Kävin kysymässä kyseisestä paikasta tartuntatautien vastaanottoa ja minut ohjattiin vastapäiseen sympaattisen oloiseen vanhaan puurakennukseen. Siellä minua tuli vastaan lääkäri jonka kanssa olin puhunut. Hän oli erittäin mukavan ja miellyttävä noin viisissäkymmenissä oleva vaalea nainen. Hän toivotti minut tervetulleeksi ja vilkaisi mahaa ja pyysi minua jäämään yöksi. Sain yhdenhengen huoneen ja vuodeosastolta, joka sijaitsi vastaanottorakennuksen viereisessä puutalossa rehevän puutarhan ympäröimänä.

Vuodeosasto oli siisti ja hygieenisen oloinen. WC- ja kylpyhuonetilat olivat pohjoismaalaista tasoa.

Menin huoneeseeni ja lääkäri tuli tutkimaan vatsaani. Mitään hän ei siitä keksinyt. Sain kipupiikin ja menin nukkumaan. Lääkäri tuli katsomaan minua myöhemmin yöllä ja juttelimme pitkään. Hän oli juuri tullut Suomen kautta Rotterdamista AIDS-konferenssistä. Kyseinen lääkäri oli paikallinen ”Sirkka-Liisa Valle” hän oli ollut käynnistämässä Viron Aids-kampanjaa ja hankkinut Euroopasta rahoituksen Tartun AIDS-keskukselle. Viron valtio ei ollut tukenut toimintaa ollenkaan.

Nukuin loppuyön hyvin kipupiikin ansioista.

Keskiviikko 3.9.97

Aamulla minusta otettiin verinäytteet vanhanaikaisilla sormenpää ja imupilli systeemillä. Tuloksista ilmeni, että tulehdusarvot olivat kohonneet, joten minulle määrättiin antibiootteja.

Pääsin jälleen kotiin aamupäivän aikana. Kävin kotona ja kaupungilla.

Aloin kirjoittamaan tätä juttua kesken muiden kirjoitusten, kello on 19.51 ja mahatuskat aloittelivat hiukan noin puolituntia sitten siis noin kaksikymmentä tuntia kipupiikin saannista. Edellisen kerran ne alkoivat näin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Saa nähdä minkälainen yö tulee sillä aloitin varttitunti sitten antibioottikuurin eikä ole tietoa sen sivuvaikutuksista. Toisaalta se ei ole nyt oleellista vaan oleellista on se kuinka selviän seuraavan yön ilman kipupiikkiä. Mahan turpoaminen on alkanut, kivut alkoivat nyt ensin oikealta puolelta lisääntyen vasemmalla puolella ja ylhäällä. Olen yrittänyt käydä vessassa päästämässä kaasuja ulos mutta siinä en onnistu sillä alapääni tuntuu olevan kuin krampissa. Oikeastaan kun kuvailen kipuni tarkemmin niin suuremman kivun alku on siinä kun peräaukon ja kiveksien seutu kramppaa kuin suonen vedossa. En tunnu saavan mitenkään alapäätä rentoutumaan. Oikean puoleinen kivekseni nousee vatsaa kohti ja sitä särkee tässä krampissa. Kello on 20.04 sain tulemaan löysän kaasuvirtauksen alapäästäni, se tuntui helpottavalta.

Olen tällä hetkellä sängyllä, maaten ja nojautuen vasemmalle kyljelleni kirjoitellen tätä tekstiä.

Tätä kirjoittaessa tunnen olevani vähintään sotakirjeenvaihtaja, jolla surmatuksi tulemisen mahdollisuus on todellinen. Tai voisiko sanoa, että sotavankina oleva sotakirjeenvaihtaja, jolla on kidutuspenkin edessä tietokoneen näppäimistö ja hän odottaa vain vihollisen seuraavaa siirtoa siirtäen koneelle kiduttavan tietämättömyyden ja tulevan kidutuksen mielikuvituksen keksimät keinot ja tuskien tuntemiset. Odottelen viruksien ja/tai bakteerien hyökkäystä hermojärjestelmäni kimppuun ja mietin jo valmiiksi kuinka kauan minä tulen kestämään niitä kipuja joita arvatenkin on tulossa... Kello on vasta 20.16 ja se tuntuu matelevan hitaasti, nyt esimerkiksi ajankulumisessa hitaasti tai nopeasti on hyvät ja huonot puolensa. Jos aika kuluu hitaasti niin myös vihollisteni tunkeutuminen hermojärjestelmääni tapahtuu hitaammin, mutta toisaalta tuskallisen kauemmin.  Jos ajatellen, että aika kuluu nopeasti, jolloin olen kuin masokisti, joka odottaa kliimaksia, joka väistämättä seuraa huolellista orientoitumista tulevaan kipuun ja sen tuomiin seksuaalisiin nautintoihin.

Nyt olin kyllä unohtanut vertailluissani yhden oleellisen seikan sillä sotakirjeenvaihtaja, joka on kidutettavana ei ole juurikaan avun saavutettavissa, mutta minulla on mahdollisuus saada apua ylhäältä, ulkoa ja sisältä. Riippuu kai minusta kuinka osaan apua vastaanottaa.  Tässä valmistaudun kokoajan kipuaaltoihin oksennuskohtauksiin, räjähtämispisteeseen turvonneeseen mahaan, särkeviin kiveksiin, kuumeennousuun ja sen tuomaan ylenpalttiseen hikoiluun.

Vähäisintä on edellä mainitut tuntemukset yksin, mutta ne kaikki yhdessä ovat räjähtävän inhottava ja kivulias kokonaisuus, missä minulla ei ole missään asennossa pakoa. Ei seisaalla, ei istualla, ei makaamalla oikealla, vasemmalla, mahallaan tai selällään, mikään asento ei tuo helpotusta. Makuuasennossa on huonona puolena vielä se, että alkaa lisäksi väsyttämään ja silloin keskittyminen kipuun lisääntyy jolloin myös sen tunteminen lisääntyy sillä stressin sietokyky on alentunut.

Kello on nyt 21.15 ja kipu lisääntyy kokoajan, nyt tuntuu myös peniksessä suonenvedon kaltaista kipua. Nyt alkaa tuntumaan, myös alavatsassa aika tarkalleen siinä missä vyöruusun alkuperäinen paikka oli. Jos tämä kaikki kipu johtuu siitä vyöruususta niin olisi hieno juttu jos siihen löydettäisiin lääke.

Soittelin tässä välillä ystävilleni Jarmolle, Jonille, Jaskalle ja Päiville (Soitin Cheneyn Päiville Sotkamoon kysyäkseni neuvoa mitä teen? Päivillä oli ihan järkeenkäypä diagnoosi tiedossa, munuaiskivet, jotka myös isäni oli sairastanut. Sanoin, että se olisi helpotus sillä silloin tietäisin kipujen loppuvan leikkaukseen. Sillä jos nämä kivut ovat vyöruususta niin silloin niiden loppumisaika on epämääräinen.)

Ystäväni Tupi, Pirkko, Joni ja Seppo (Jonin työkaveri) soittelivat takaisin ja pyysivät harkitsemaan lentoa Kajaaniin lisätutkimuksiin.

Soitin puolentunnin puhelun Kööpenhaminaan tiedustellakseni mahdollisuuksia saada ambulanssilento Suomeen jos kivut pahenevat. SOS-palvelusta kerrottiin, että kun hoitava lääkäri soittaa niin asia on kunnossa. Kiitos Yrittäjäin Fennian matkavakuutuksen. Fennia oli ainut yhtiö jolta luottokelvottomana olin matkavakuutuksen saanut.

Soitin yhden jälkeen tartuntatautien klinikalle uudelleen ja kysyin löytyisikö minulle paikkaa, se järjestyi joten taksi alle ja menoksi.

Saavuin sairaalaan puoli kahden aikaan ja minua oltiin vastassa. Vastaanotto oli täynnä lämpöä ja myötätuntoa. Sain piikin pyllyyn ja kivut hävisivät, otin vielä puolikkaan Tenoxin saadakseni nukuttua kunnolla.

Torstai 4.9.97

Nukuin pitkästä aikaa hyvin, vaikka yöllä kaduin sitä, että tulin tänne, toisaalta miksi sitä katumaan sillä on parempi mitä nopeammin kivun aiheuttaja löydetään sitä nopeammin sairaus saadaan myös hoidettua. Täytyy myös muistaa, että jo Aristoteles on aikoinaan sanonut, että tekoja ja tehtyjä päätöksiä murehtivat vain heikkoluonteiset ihmiset.

Juuri oivalsin myös tärkeän seikan tähän sairauteen liittyen, että nyt minulla on samalla poistunut pelko sairastua Virossa sillä kokemisen kautta olen tullut, myös luottavaisemmaksi, että pärjään täällä hyvin.

Aamupäivällä minut kuljetettiin toiseen sairaalaa kirurgien käsittelyyn ja uusiin testeihin kävin jopa ultraäänessä, jossa en ole aiemmin ollutkaan. Tutkimukset ja hoito tuntuivat asianmukaisilta ja tehokkailta, paikalliset resurssit huomioon ottaen.

Mietin  tässä kivuissa mitkä olisi sairaaloiden lääkäreille ja henkilökunnalle vahingot siitä jos ylpeänä poistuisin täältä vakuutusyhtiön maksamalla yksityiskoneella Suomeen hoidettavaksi.

Lääkäreille se olisi tosi vahingollista sillä tottakai heidän koulutuksensa ja ammattitaitonsa saisivat kolauksen, muulle henkilökunnalle, suomalaiset ja yleensä ulkomaalaiset ovat ihmisiä joille ei mikään kelpaa,  Viron sairaala järjestelmälle se olisi  kolaus ei ehkä suuri sillä olisi kyse vain yksittäistapauksesta, mutta minunlaiseni yksittäistapaus olisi jo legenda vuoden kuluttua monen ajatuksissa Viron sairaalajärjestelmän toimimattomuudesta. Sillä olisi taas ne seuraukset, että sillä olisi vaikutus Suomesta suuntautuvaan turismiin Virossa sekä ulkomaalaisten vakuutusyhtiöiden karsastus Viron sairaanhoitojärjestelmää kohtaan jolloin sairaskuljetusten määrä lisääntyisi vakuutusyhtiöillä.

Minulle aloitettiin antibioottikuuri suoraan suoneen tänään kello 18. Silloin minulla oli melkein normaali olo, mutta noin tunnin kuluttua alkoi jälleen valtavat kivut, jos olisin ollut kotona en tiedä kuinka olisin selvinnyt tänne sairaalaan sillä ne tulivat voimakkaampina kuin koskaan.

Heti kipujen myötä alkoi myös kuume kohoamaan ja tuli kaikenlaisia synkkiä ajatuksia mieleen, että jos tästä ei selviäkään, joten annoin lääkärille ohjeet kuinka toimia jos minulla on tosi vaikea tilanne.

Tilanteeni helpottui kipupiikin jälkeen.

Lääkäri tuli ilmoittamaan, että hän oli soittanut toiselle lääkärille, joka voi soittaa kotoaan ulkomaille ja hän oli soittanut Jonille, että ”kaikki on kunnossa” ja, että olen sairaalassa hyvissä käsissä.

Tupi soitti ja kertoi, että kuinka koko ystäväpiirini on ollut huolissaan. En tiedä ymmärsikö Tupi kun sanoin hänelle, että sairauteni on ihanalla tavalla yhdistänyt ystäviäni.

Kello on nyt 21..07 ja lääkäri kävi kertomassa, että Kööpenhaminasta oli soitettu ja he olivat kysyneet mitä tehdä.

Vakuutusyhtiön lääkäri soittaa vielä myöhemmin ja kyselee tilannettani, pyrin sinnittelemään täällä.

Sain lisää kipulääkettä ja nukahdin.

Perjantai 5.9.97

Aamuyöstä tilanteeni ja kipuni olivat pahentuneet ja lääkäri teki päätöksen aamulla kello viiden aikaan, että minut siirretään Maarjamöisan sairaalaan, ambulanssi tuli noutamaan minut vähän jälkeen viiden aamuyöstä.

Minut vietiin jälleen samaan kirurgien tutkimushuoneeseen, jossa olin ollut pari yötä aiemmin. Menin jälleen istumaan kuluneen ja rähjäisen huoneen sohvalle odottelemaan lääkäriä. Tunnin odottelun jälkeen huoneeseen saapui useita kirurgeja painelemaan mahaani ja yrittäen arvuutella kipujeni alkuperää ja sairauttani. Yksi kirurgeista laittoi toiseen käteen kumihansikkaan ja siihen rasvaa, joten arvasin mitä seuraavaksi tapahtuu. Minun oli käännyttävä kyljelleni ja lääkäri survaisi sormensa suolestani sisään tunnustellen eturauhastani, joka kuitenkin vaikutti olevan kunnossa.

Seuraavaksi minut jätettiin jälleen yksin tai oikeastaan kahdestaan noin kuusissakymmenissä olevan sairaanhoitajan kanssa. Sairaanhoitaja olisi halunnut pistää minuun penisilliinipiikin, mutta kerroin, että olin saanut noin kaksi tuntia aiemmin penisilliinin suoraan suoneen ja nautin toisia penisilliineitä suunkautta. Sairaanhoitaja vain sanoi, että hän kyllä tietää vaikka hänellä ei tuntunut olevan harmainta aavistusta minun aiemmista lääkityksistä ja hoidoista.

Kieltäydyin ottamasta piikkiä vastaan ja sanoin, että haluan neuvotella asiasta lääkärin kanssa ja lopputulos oli, että piikkiä ei tarvinnut ottaa.

Odottelin huoneessa noin yhdeksään saakka aamulla ja jälleen lääkäreitä tuli puolitusinaa ja nyt he olivat sitä miltä, että minut täytyy leikata välittömästi.

Silloin kerroin, että voisimmeko soittaa Kööpenhaminaan ja kysellä miten ja millä aikataululla minut saataisiin siirrettyä Suomeen leikattavaksi.

Jouduin selittämään asian saksalaiselle lääkäriharjoittelijalle englanniksi joka käänsi kysymykseni virolaiselle lääkärille venäjäksi.

Seuraava ongelma oli löytää isosta keskussairaalasta puhelin jolla voi soittaa ulkomaille. Ensin yritimme yhden pomon huoneesta, mutta ei onnistunut. Seuraavaksi menimme hallinto-osastolle sairaalan kakkosjohtajan sihteerin luokse. Sihteerin puhelimesta pystyi soittamaan Kööpenhaminaan. Soitimme Kööpenhaminaan ja puhuin itse suomalaisen virkailijan kanssa ja hän ehdotteli taksikyytiä Tartosta Tallinnaan ja laivamatkaa Tallinnasta Helsinkiin. Kerroin, että en ole oikein sellaisessa kunnossa, pystyisin matkustamaan yksin siinä sairauden tilassani. Samalla kun juttelin niin huoneeseen saapui sairaalan kakkosjohtaja Margus Ulst. Pidin linjan Kööpenhaminaan auki, mutta selitin samalla Ulstille tilanteeni ja haluni mennä Suomeen leikkaukseen.

Annoin puhelimen Ulstille ja pyysin häntä selittämään terveydentilani hänelle sillä hoitava lääkärini ei osannut Englantia, joten oli olemassa ilmeinen tietokatkos, että Kööpenhaminassa ei tiedostettu sairauteni vakavuutta.

Ulst keskusteli puhelimessa pitkään ja pyysi minua menemään jonnekin odottamaan niin hän alkaa selvittää tilannetta ja kuljetusmahdollisuuksiani.

Minut ohjattiin alakerran lastenhoitohuoneeseen nukkumaan. Kello oli noin yksitoista aamupäivällä. Otin puolikkaan tenoxin ja yritin nukahtaa, mutta siinä onnistumatta.

Ulst tuli huoneeseen noin kahdentoista jälkeen kertomaan, että SOS-palvelu järjestää minulle lentokoneen Tartosta Helsinkiin ja lähtö on noin 16.40 Tarton kentältä. Olin erittäin helpottunut sillä minulla oli mahassa valtavat tuskat hyvä, että pysyin tajuissani.

Kysyin Ulstilta tiesikö hän, että Tartosta oli ollut edellisenä viikonloppuna useita lääkäreitä Helsingissä vierailulla?

Ulst halusi kysellä tarkemmin, että missä?

Vastasin, että Jorvin sairaalan vieraana Helsingissä.

Ulst kertoi olleensa itse koko johdon kanssa Jorvin sairaalan vieraana ja sanoin, että Teidän isäntänänne oli ystäväni Jaakko Karumo, Jorvin ylilääkäri. Hän kertoi Jaskan kertoneenkin jostain kirjailijasta Tartossa.

Seuraavaksi hän pyysi, että jos voisin toimittaa lahjan Jaskalle Suomeen, joten kerroin, että se on minulle kunnia. Pyysin Ulstia vielä järjestämään lentokenttäkuljetukseni sekä tavaroitteni haun asunnoltani. Hän opasti minut myös pankkiautomaatille, josta voisin nostaa rahaa matkaa ja vuokraa varten.

Menin odottelemaan huoneeseeni ja Karumon Pirkko soitti Suomesta minulle ja kertoi Ulstin soittaneen Jaskalle.

Kuljetukseni saapui kello kuusitoista ja kuljettaja vei minut ensin asunnolleni. Ambulanssin odotellessa asuntoni edessä kävin alakerran kaupasta ostamassa tuliaisviinat ja tupakat.

Seuraavaksi hain jo lähes valmiiksi pakatun kassini asunnoltani ja jätin vuokrarahat Olgalle kirjekuoressa.

Ambulanssi vei minut seuraavaksi Tarton lentokentälle ja menin halliin yksin istumaan ja odottelemaan koneen lähtöä.

Viereeni tuli upean näköinen naispassipoliisi kyselemään passiani. Hänet oli komennettu kentälle minua varten niin kuin myös tulli. Juttelin passipoliisin kanssa puolisen tuntia, hän puhui erittäin hyvää Englantia, hän oli kotoisin Tartosta ja ihmetteli mitä minä teen Tartossa, ja kuinka viihdyn siellä.

Hän oli ihan mukava tuttavuus ja hän auttoi minun tullin läpi kantaen matkatavarani lentokoneeseen, joka oli isoin sillä hetkellä Tarton lentokentällä.

Lentokoneen luona minut toivotti tervetulleeksi kapteeni ja perämies sekä saattajani anestesialääkäri ja hoitaja.

Lääkäri sanoi, että nyt heitä huolesi me pidämme sinusta huolta. Seuraavaksi kävin historiani läpi ja kerroin kokemukseni Tarton sairaaloista sekä oman sairauteni oireista.

Perämies oli tuttavani ja lääkäri oli tuttavani tuttava.

Minusta pidettiin todella hyvää huolta. Minulle oli laitettu paarit noin kuusitoistapaikkaiseen lentokoneeseen ja lääkäri, hoitaja ja lentokone vain ja ainoastaan minua varten. Minut asetettiin paareille ja asennettiin tippa sekä valvontalaitteita valvomaan sydäntä ja verenpainetta. Henkilökunta jutteli mukavia ja he pitivät mielialaa korkealla. Lento kesti vain neljäkymmentä minuuttia ja se sujui hyvin ja turvallisissa merkeissä.

Laskeuduimme Helsinkiin noin 17.50 ja kentällä oli ambulanssi vastassa. Kävelin koneesta ambulanssin paareille jossa minusta oli pitämässä huolta sairaanhoitaja ja myös tuttu anestesialääkäri tuli mukaani.

Ambulanssi oli uusi, hieno ja ajanmukainen ja sen kuljettaja miellyttävä ja avulias.

Minua lähdettiin kiidättämään välittömästi Meilahteen ja minulle ei tehty passin tarkastusta eikä myöskään tullia näkynyt missään.

Minut kannettiin Meilahden päivystyspolille paareilla ja saattohenkilökunta huolehti kaikista sisään kirjoitukseen liittyvistä muodollisuuksista, minä vain lepäilin.

Jo noin puolen tunnin kuluttua siitä kun minut oli tuotu Meilahteen kirurgi tuli tutkimaan ja lähetti minut röntgeniin, ultraääneen ja minulta otettiin verinäytteet. Naiskirurgi tunnusteli myös peräaukon kautta eturauhaseni, mutta huomattavasti hellemmin kuin Virossa.

Röntgenissä olo oli tuskallista sillä minulla oli tuskia mahassa ja en ollut nukkunut juuri ollenkaan kahteen edelliseen vuorokauteen joten aloin olla fyysisesti sekä psyykkisesti lopussa.

Lääkäri tuli kertomaan kokeiden tuloksia noin kello kymmenen ja kertoi, että he tekevät ratkaisun leikkauksesta välittömästi. Meni noin viisi minuuttia kun lääkäri tuli takaisin ja kertoi, että päätös on, että leikataan ja leikataan samalla keskeltä ja isolla viillolla vaikka kyseessä on mahdollisesti umpilisäke. Syy siihen miksi ei tehdä normaalia seitsemän sentin vinoviiltoa umpilisäkkeelle vaan suurempi johtuu siitä, että jos umpilisäke on puhjennut, niin joudutaan vatsan putsauksen vuoksi, joka tapauksessa tekemään isompi viilto, joten säästytään yhdeltä viillolta ja haavalta.

Ei mennyt kuin varttitunti niin raakkaaja tuli paikalle ajelemaan karvat ja seuraavaksi tuli tavaran keräjää hoitamaan maallisen omaisuuteni säilöön.

Leikkaukseen minua vietiin jo kello yhdentoista aikaan, paareilta siirto leikkauspöydälle ja kädet haralleen valmiiksi odottelemaan leikkausta. Pyysin hoitajilta ja kirurgilta hyvännäköistä haavaa ja he lupasivat ainakin yrittää.

Nukutusnaamari kasvoille ja sitten kaikki pimeni...

”Tähän kirjoitan lisäyksen nyt 15.12.2012. Kun olin nukutuksessa, niin tunsin irtautuvani ruumistani ja leijailin leikkaussalin katossa. Kävin viereisessä huoneessa, jossa näin mies ja naiskirurgin keskustelevan siitä, että kuka leikkaa, sillä leikkaus on likainen. Siis tällainen kokemus, sillä olin jotenkin jo luopunut elämästäni ennen nukutusta” Olisin halunnut jatkaa eteenpäin, en enää palata.

Lauantai 6.9.97

Kävin hereillä epämääräisinä aikoina aamuyön tunteina. Olin hyvässä valvonnassa ja hoidossa heräämishuoneessa. Minulta oli leikattu puhjennut umpilisäke.

Minut siirrettiin osastolle 42 huoneeseen 35 aamupäivän aikana tarkasta ajasta ei ole tietoa. Puhelin ehkä hiukan sekavia ensimmäiset tunnit huoneessa, mutta muuten meni olosuhteisiin nähden hyvin sillä olin tiputuksessa ja sain kipupiikkejä aina kun niitä tarvitsin.

Joni tuli käymään lauantai-iltana, olin hiukan masentunut ja huolissani yleensä kohtalostani sillä miten voi olla mahdollista, että yhdelle ihmiselle, esimerkiksi viimeisen kahden ja puolenkuukauden aikana, sattuneet tapahtumat ovat kuin yhden ihmisen elämän kaikki tärkeimmät tapahtumat.

Joni toi tosi upeita keltaisia ruusuja (lempi kukkiani) ja paljon paljon välittämistä, terveisiä ja hyvää mieltä.

Pyysin häntä suorittamaan muutamia käytännön järjestelyjä puolestani ja hän lupasi hoitaa kaiken.

Sain välillä happiviiksillä ja happinaamarilla lisähappea sillä kipujen takia hengittämiseni kävi välillä vaikeaksi.

Lauantai meni muuten vuoteessa koko päivä ja seuraava yö, sain jopa vähän nukuttua kipupiikkien välissä. Haava kipu ei ollut hirveän kova, mutta vatsakalvon kipu oli tosi kova.

Illalla minulle suoritettiin virtsan katetrointi, sillä en saanut sorsaan mitään aikaiseksi, toimenpide ei sittenkään ollut niin hirveä kuin olin kuvitellut sen olevan.

Sunnuntai 7.9.97

Vedenlipitystä ja tippaa. Eka aamusuihku autettuna ja virtsan mittausta. Illalla pissin jo hiukan sorsaan, joten ei katetrointia.

Kipuja ja pientä kävelyä. Pahin kipu oli mahassa olevasta ilmapallosta joka teki mahani noin kolme kertaa normaalia suuremmaksi.

Muuten päivä meni horroksessa. Jouko kävi ja toi jälleen paljon paljon terveisiä ja pienen päällään seisovan jäniksen. Jouko antoi minulle myös Suomen rahaa ja minä lähetin hänen mukanaan Eestin rahaa pois. Kyllä tuntui hyvältä jälleen kun ystävä välittävät.

Loppuilta nukkuen ja kipuja.

Maanantai 8.9.97

Kävely sujui jo paremmin ja kävin peräti kävelemässä muutaman rundin käytävällä ja suihkussakin kävin ja yksin.

Ilmavaivat jatkuivat siis pallomaha ei sulanut. Liikuin enemmän ja toivoin, että pallomaha helpottaisi.

Karumon Jaska käväisi iltapäivällä, hän oli päivän koulutuksessa Meilahden sairaalan alakerrassa. Oli mukava nähdä Jaskaa ja vaihtaa kuulumisia. Annoin Jaskalle myös tuliaiset, jotka oli lähetetty Tartosta hänelle.

Ilta meni rauhallisesti.

Tiistai 9.8.97

Aamusuihku yksin ja kävin ostamassa lehdet alakerran kahvilasta. Sain aamupalaksi mehun ja teen, vautsi....!!!

Sain päivällä vähän syödä ja vatsakin alkoi vähän toimimaan. Tuula tuli Kajaanista saakka katsomaan minua. Juttelin Tuulan kanssa pari tuntia kanttiinissa ja hän kertoi tapaavansa illalla Karumon Pirkon.

Heli soitti myöhemmin Kajaanista ja muuten päivä meni rauhaisasti, veriarvot olivat normalisoituneet.

Illan lueskelin ja soittelin muutaman puhelun. Kaverit ovat soittaneet sairaalassaoloaikana tosi mukavasti ja he ovat pitäneet toisensa myös ajan tasalla kunnostani.

Keskiviikko 10.9.97

Ihan mukava päivä sillä olo paranee nopeata vauhtia ja suoli toimii. Lenni kävi yllättäen kylässä ja muutenkin kaikki näyttää taas hyvältä. Kari soitti ja minä soitin Jonille.

Päivä meni päivittämällä tämä päiväkirja tietokoneelle.

Illalla sain Tenoxin saadakseni nukuttua paremmin.

Torstai 11.09.97

Aamutoimet ja lounas. Joni tuli hakemaan minut pois sairaalasta puoli yhden aikaan. Olin saanut taksilapun joten ajoimme Sörnäisten rantatielle taksilla.

Tuntui mukavalta olla kotona Jonin ja Joukon ystävällisessä huomassa.

Pari viikkoa toipumista ja sen jälkeen täytyy katsoa mitä tekee.

Lisäsivut...muuttunut tilanteeni….

Torstai-ilta meni mukavasti ja rauhallisesti. Jouko tuli töistä ja Joni meni töihin.

Jouko laittoi minulle tutun sängyn olohuoneeseen ja menin nukkumaan kymmenen jälkeen.

Perjantai 12.9.97

Heräsin ensimmäisen kerran ennen kuutta ja Jouko oli lukemassa Hesaria ja valmistautumassa kuudeksi töihin. Nukahdin uudelleen Joukon lähdettyä. Heräsin vähän ennen kahdeksaa pirteänä ja pitkästä aikaa kahdeksan tuntia nukkuneena.

Kävin suihkussa ja kun tulin suihkusta niin Joni oli tullut jo töistä. Juteltiin vähän aikaa ja Joni meni nukkumaan.

Aamu oli upean aurinkoinen ja raikas, söin aamiaisen ja luin Hesarin. Kävelin Miinan terassille juomaan kupin kahvia ja lukemaan iltapäivälehdet.

Olo oli todella upea ja pirteä. Mahaan ei juurikaan koskenut. Kävelin Juurikon Sepon toimistolle ja sihteeri Jaana ilmoitti ettei tiedä missä Seppo on. Yritin soittaa Sepon kännykkään, mutta en tavoittanut häntä.

Soitin EN-ihmisoikeustuomioistuimeen ja kyselin kuinka valitukseni etenee siellä ja sain kuulla, että eteenpäin on menossa.

Seuraavaksi soitin Meilahden sairaalaan kello 10.00 tiedustellakseni lääkärin todistusta ja matkustusrajoituksiani.

Lääkäri Marcus Mildh kertoi sitten seuraavan järkytykseni aiheen puhelimessa. Hän sanoi etten missään tapauksessa saa matkustaa minnekään sillä umpilisäkkeestäni oli löytynyt kasvain ja kahden viikon sisällä minulle tulee kutsu lisätutkimuksiin. Joku proffa antaa löydöksestä vielä lausunnon.

Suljin puhelimen ja en tiennyt kuinka suhtautua asiaan. Join vielä kahvit henkilökunnan kanssa toimistolla ja kävin Miinassa lounaalla. Tulin Jonin ja Joukon asunnolle kahdentoista jälkeen ja rupesin todella miettimään mistä on kyse.

Täytyy myöntää, että kun pohdin tilannettani niin rupesin itkemään ja en meinannut saada itkua loppumaan, joten rupesin kirjoittamaan näitä ylimääräisiä sivuja ja pohtimaan näyttöpäätteellä asioita.

Pohdin asiaa seuraavasti: Minun täytyisi mennä kivuliaisiin jatkotutkimuksiin (olin juuri saanut kärsiä kivuista kaksi viikkoa ja jotka ovat erittäin hyvin mielessäni) Kajaaniin, jotka maksavat yhteiskunnalle paljon. Ja kun on kyseessä minä, konkurssin tehnyt luottokelvoton yrittäjä niin mitä mieltä on tutkia ja parantaa yhteiskunnan varoilla minua sillä minusta ei ole enää mitään hyötyä kuin vain kuluja yhteiskunnalle.

Mitä hyötyä minulle on siitä, että minua tutkitaan. Lisää fyysistä kipua ja kärsimystä ja mahdollisesti keinotekoista elämän jatkamista. Miksi minun täytyisi suostua siihen sillä ei minulla muutenkaan ole mitään tulevaisuutta enää sillä enhän voi enää työskennellä ja elää tässä yhteiskunnassa minulla on 30 miljoonan markan vastuut joista en pääse eroon koskaan elämäni aikana, en voi muutenkaan jatkaa elämääni.

En ole saanut vuokrattua edes asuntoa Helsingistä luottotietojen menettämisen takia ja kaikki sen minkä hankkisin omaisuutta niin ulosottomies voi noutaa sen velkojilleni. Kaikki mitä ansaitsen niin siitä ulosotto vie 1/3 osan niille tahoille, jotka ovat jo epärehellisin keinoin ja oikeuslaitoksen tuella vieneet jo kotini, omaisuuteni, työpaikkani ja tuhonneet tulevaisuuteni.

En näe mitään pienintäkään syytä miksi minua enää tarvitsisi tutkia saati sitten parantaa jos jotain parannettavaa on sillä häviäjiä on niin yhteiskunta niin kuin myös minä sillä en halua enää näiden henkisten kärsimysten lisäksi fyysisiä kärsimyksiä.

Niin rakkaat ystävät tuntuu rankalta tekstiltä, mutta kun itsekin yritätte ajatella asioita puhtaasti minun etujeni mukaisesti niin valitettavasti tiedän, että päädytte samaan, mutta se ei ole paha asia.

Kuukausi sitten kun äitini kuoli niin sanoin ystävilleni, kun he ottivat osaa suruuni, että en pidä kuolemaa mitenkään pahana asiana vaan kaikenlaista kärsimystä ja onneksi äitini fyysiset kärsimykset eivät olleet pitkät ja vaikeat. Äitini oli joutunut, myös viimeiset viisi vuotta kärsimään meidän, hänen lastensa, puolesta paljon nähdessään ja kokiessaan kuinka meitä epäoikeudenmukaisesti kohdellaan.

Perjantai 12.9.97 kello 19.30 jälkeen.

Meinasin ensin muuttaa edellä kirjoitettua tekstiä, mutta sitten jätin sen muuttamatta sillä siinä on todelliset tunteeni ja tunteenpurkaukseni ilmaistuna.

Ettei kukaan huolestuisi liikoja niin voin sanoa, että voin jo paremmin ja olen läpikäynyt asian järkevästi ja taistelutahtoni on jälleen herännyt.

Hyvää jatkoa ja kiitos tuestasi ja että jaksoit lukea tekstin.

Rakas ystäväsi Pertti”

Tällainen sain sitten elämässäni kokea.

Sairaalasta ilmoitettiin myöhemmin, etteivät saa näytteestä lopullista tulosta, että onko kasvain hyvän- vai pahanlaatuinen? Minulle se oli riittävä vastaus ja lähdin laivalla takaisin Tarton kotiini. Minulle ei ollut mitään väliä sillä, että oliko se hyvän- vai pahanlaatuinen.

Kesällä Joni oli ostanut löytämäni upean asunnon Tarton raatihuoneen aukiolta. Hoidin sinne nyt täysremppaa aikani kuluksi.

Tuli alkutalvi ja vuokra-asunnossani alkoi olla tosi kylmä. Vaikka keskuslämmityspatterit olivat tulikuumat, niin sisällä oli tuskin kuuttatoista astetta lämpöä.

Minulla alkoi tulla luvatut 180vrk täyteen Eestissä, joten jouduin palaamaan Suomeen. Vein tavarani Jonin uuteen kämppään, jossa remontti alkoi valmistumaan ja lähdin Helsinkiin ja edelleen Kajaanin joulun viettoon. Minulla ei nyt ollut kotimaata, ei osoitetta, ei puhelinta ei mitään – olin irtolainen. KELA:n myöntämä kuntoutusrahapäätös meni umpeen. Olin jälleen nollapisteessä ja epätoivoinen.

Ote päiväkirjastani 14.12.1997

"Mitä minä teen ja miten selviän tästä viikosta? Miten selviän Helsinkiin ja Kajaaniin? Mitä painajaisia vielä elämääni tulee, sillä tulevaisuuteni on täysin auki ja hämärän peitossa.

En ole enää varma pystynkö palaamaan Tarttoon ja elänkö enää kaukasta?

Joka tapauksessa tällä Tartossa olo oli yksi elämäni onnellisimmista ajoista ja varsinkin verrattuna viiteen viimeiseen vuoteeni.

Jos nyt kuolen niin kuolen onnellisena ja hyviä asioita sydän täynnä. Toivon, ettei minun tarvitsisi vielä kuolla, mutta alistun siihen jos se täytyy tapahtua ja en saa Kelaa ja vakuutusyhtiötä ymmärtämään tilannettani."

Lopuksi voit vielä kuunnella tämän.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (10 kommenttia)

Käyttäjän PeliSuomi kuva
Pertti Lindeman

Näin se meni ja kotimaa jäi taakseni. Rosvot ja ryövärit veivät elämäntyömme.

Sata vuotta oli sukuni tehnyt töitä saadakseen tilan, jolle Katinkulta on rakennettu. Isoisäni ja isoäitini ostivat tilan 1929. Heidän poikansa, isäni veli, Veikko antoi henkensä Talvisodassa itsenäisen Suomen puolesta. Isäni, äitini ja viisi veljeäni teimme vuosikymmenten työn, joka johti Katinkullan perustamiseen.

Kun saimme Katinkullan yhtiökumppanimme Seppo Juurikon kanssa melkein valmiiksi, niin se epäoikeudenmukaisesti meiltä ryövättiin. Se oli maan tapa 90-luvulla, kun presidentti Koivisto oli ohjeistanut tuomarit ja he edelleen toiset oikeusviranomaiset toimimaan velallisten vahingoksi ja velkojien hyväksi vastoin Suomen lakia.

Itsenäinen Suomi oli silloin ahneitten varkaitten vallassa. Nyt heidän perillisensä sanovat meitä "V*tun köyhiksi" Siinä meidän palkkiomme!

Kirjoitin heille blogin: V*tun rosvot!

http://pelisuomi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/153919-v...

Käyttäjän jormaajaakkola kuva
Jorma Jaakkola

Pertti kirjoitti:
"Se oli maan tapa 90-luvulla, kun presidentti Koivisto oli ohjeistanut tuomarit ja he edelleen toiset oikeusviranomaiset toimimaan velallisten vahingoksi ja velkojien hyväksi vastoin Suomen lakia."

Se on maan tapa edelleen.

1990-luvun lamassa löydyt kokivat kovan kohtalon.

Suomen lähihistoria pitää perata ja Suomen itsenäisyys palauttaa.

Tässä tiivistelmäluonnos tulevasta
http://jormajaakkola.fi/perustuslain%20EY-mukautus

Käyttäjän PeliSuomi kuva
Pertti Lindeman

Juuri se, mutta kuka sen toteuttaisi?

Käyttäjän MarkkuPerttula kuva
Markku Perttula Vastaus kommenttiin #5

Lamavelallisten kannattaisi nostaa yhteiskanne Suomen valtiota vastaan ja käyttää mieluummin ulkomaisia lakimiehiä. Olisiko tälläinen mahdollista?

Ari Lotvonen

-88 (ei muista tarkasti vuosilukua, mutta sinne päin),optimoitiin Sotkamon Osuusmeijerin maidonkeräys- ja jugurtin jakelureittejä, nukuin Katinkullassa kaksi yötä. Digitoitiin jokainen maitopolku ja kylänperä.

Käyttäjän Laali kuva
Raili Sergejeff

Olipa jotenkin järisyttävää lukea tuota, kun itse koin aivan saman asian yrittäjänä.

Lähdin Ruotsiin, mutta voutihan oli sielläkin perässä. Lähes kaksikymmentä vuotta elin niin, että maksoin velkaani, joka ei juurikaan pienentynyt, eikä säästöjä tietenkään voinut kertyä.

Ruotsissa minua kohdeltiin todella hyvin, ja olen kiitollinen siitä.

Kun konkurssi oli tosiasia 90-luvun vaihteessa, huomasin yhtäkkiä ettei ollut enää montakaan ystävää, sain vain halveksuntaa osakseni ja vinoja katseita ja supinaa selän takana. Luultiin että minä ja perheeni olisimme piilottaneet rahaa USA:han. Aivan naurettavaa. Kirjanpidossa ei ollut mitään vikaa, se tarkastettiin suurennuslasin kanssa.

Pankki halusi yrityksen konkurssiin, ja arvokas kiinteistö, melkein valmis, jonka rakensimme myyntiä varten, myytiin pilkkahinnalla. Pankki sai sekä kiinteistön että meidän rahat sekä kotimme, jonka olimme rakentaneet jo ennen yrittäjyyttä.

Hiukan myöhemmin hieno kiinteistö myytiin moninkertaisesta hinnasta Venäjän Federaatiolle, suurlähetystön käyttöön Suomessa. Siinä se "arvoton" kiinteistö oli!

Kaksi pankinjohtajaa oli "salaliitossa" keskenään, ja suurimmaksi osaksi he aiheuttivat meille nämä ongelmat. Toinen pankinjohtaja erotettiin ja toinen pankinjohtaja joutui "vapaaehtoiselle" eläkkeelle, oli sen verran vanhakin jo.

Meitä se ei auttanut, koska mitä hyötyä meille olisi ollut jonkun pankinjohtajan erottamisesta, koska emme silti saaneet oikeutta?

Konkurssin jälkeen olin tietenkin työtön, kun työpaikka meni alta. Työttömyyskorvaustakaan en saanut yrittäjänä. Olin sossun varassa. Oma talo ja varat menivät saman tien. Onneksi saimme kunnalta asunnon.

Etsiydyin sitten opiskelemaan saaden pientä peruspäivärahaa. Sen takia sitten sain töitä.

Ja kun joku pienellä ammattialallani oli kuullut että osaan ruotsia, koska olin asunut siellä muutaman vuoden nuorena ja käynyt kouluakin (aikuisena), hän oli sanonut siitä kaverilleen ja kaveri oli taas sanonut kaverilleen siitä. Sitä kautta sain kutsun tulla töihin Ruotsiin, ja lähdin empimättä. Olihan se jo suhteellisen tuttu paikka ja avioerokin oli tullut siinä talouspaniikissa, mikään ei estänyt lähtöä.

Tietenkin velkojat olivat perässä sielläkin, mutta Ruotsin valtio velkojana oli ainakin silloin huomattavasti humaanimpi kuin Suomen. Sen koin aivan konkreettisesti.

Vihdoin uskalsin lähteä Suomeen töihin, kymmenen vuoden jälkeen. Sain töitä Ahvenanmaalta kielitaitoni vuoksi, ja kohtalaisen palkan.

Mutta ihan samalla viikolla olikin Suomen ulosottomies perässä, ja olivat ulosmittaamassa palkkaani. No, senhän tietää, ettei silloinkaan jäänyt rahaa muuta kuin elämiseen. Riittihän se siihen, muttei juuri enempään.

Kaksikymmentä vuotta konkurssin jälkeen vapauduin veloista uuden lain myötä. Enhän minä niistä ole nytkään päässyt, mutta valtio ei enää avusta ulosotossa.

Nyt yritän kerätä pientä pesämunaa eläkepäiviä varten. Siihen vain ei ole enää kovin kauan aikaa, joten isoa pesämunaa ei voi kertyä. Eläke tulee olemaan huomattavan pieni.

Voisin sanoa, että olen hiukan katkera silloiselle systeemille, ja pankkien julmalle röyhkeydelle.

Tuhannet yrittäjät, Suomen selkäranka, pantiin kyykkyyn loppuiäksi parhaassa iässä pankkien toimesta valtion suosiollisella avustuksella.

Siinä meni suuri yrittäjäpotentiaali hukkaan ja pankit haalivat omaisuutta itselleen "laillisesti", ja lisäksi saivat valtiolta tukea. Pankit voittivat tuplasti siinä keikassa.

Jos nämä avustukset olisikin annettu suoraan yrittäjille, voisi Suomen tilanne tänä päivänä olla parempi kuin nyt.

Tämä oli valtaisa omaisuuden siirto pankeille, joka tuntuu todella epätodelliselta, ja ihmetyttää miten se edes oli mahdollista.

Moni menetti toivonsa ja teki lopullisen päätöksen lähteä tästä ankeasta systeemistä.

Vielä nykyajasta. Kun poikani haki lainaa talon ostoa varten Ahvenanmaalla, hän yritti lainaa Aktia-pankkiin liittyvästä Ålandsbankenista.

Hän sai todella huonoa kohtelua osakseen, ja kun minä menin pankkiin selvittelemään, miksi poika ei saanut lainaa, sain todella ikävää tekstiä vastaani. Minut suorastaan haukuttiin. Se oli järkyttävä kokemus - en edes pahimmissa kuvitelmissani olisi voinut uskoa, että oma konkurssini parinkymmenen vuoden takaa vaikuttaisi poikani lainan saantiin.

Valitin lainakäsittelijän käytöksestä pankin johdolle, mutta sieltä ei tullut edes vastausta. Sitten vaadin vastausta, ja sieltä tuli viikkojen päästä ympäripyöreä vastaus, ei edes pahoitteluja.

Siinä pankisssa on siis vieläkin parinkymmenen vuoden jälkeen "musta lista", josta minunkin nimeni löytyy.

Poikani ei saanut lainaa sen takia, vaikka hän oli yli kolmekymppinen, ja hänellä on oma perhe eikä asu samassa taloudessa. Minun ja hänen isänsä nimi tällä listalla esti lainan saannin.

Näin ne "synnit" periytyvät polvesta toiseen!

No, tottakai hän meni toiseen pankkiin, ja sai lainan ilman mitään ihmeellisyyksiä.

Käyttäjän PeliSuomi kuva
Pertti Lindeman

Kiitos Raili kun kerroit oman tarinasi tässä. En tietenkään pääsyt loppuun saakka kuivin silmin, niin järkyttävän yks yhteen kokemuksesi on.

Käyttäjän Laali kuva
Raili Sergejeff

Niin, sinun kertomuksesi sai minutkin avautumaan, oli se niin raadollinen, ja kun kokemus oli niin samanlainen, halusin kertoa.

Ja tuo oli vain pieni tiivistelmä. Asiaan liittyy aivan uskomattoman paljon negatiivisia kokemuksia, monissa eri yhteyksissä poliisista verottajaan ja pankkiin, sekä yksityisiin ihmisiin.

Olen kirjoittanut paljon asioita muistiin, ja miettinyt, josko joskus julkaisisin sen jossakin.

Onneksi oli niitäkin, jotka ymmärsivät, ja ennen kaikkea tiesivät, miten asiat olivat. Muutama harva ystävä jäi, mutta he ovatkin oikeita ystäviä, eivät siipeilijöitä, enempää en tarvitsekaan.

Jälkeen päin olen miettinyt, että olin (myös ex-mieheni) aivan liian kiltti ja sinisilmäinen - ja liian rehellinen!

Käyttäjän PeliSuomi kuva
Pertti Lindeman Vastaus kommenttiin #9

Vuosi sitten kirjoitin täällä blogissani kaiken ylös, 260 sivua. Toivoisin todella, et toiset myös kirjoittaisivat ja kertoisivat avoimesti myös koijareitten nimet!

Tällä oli suosittu blogi V*köyhät, johon kirjoitin tämän vastineen: "Vastaukseni tähän blogiin:"V*tun köyhät!" ON "V*tun rosvot!""

http://pelisuomi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/157924-v...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset