PeliSuomi Elämää tämä vain on...joka päivä sen loppua kohden kuljen.

Tässä mielenosoituksessa ei olisi ollut räkänokkia.

90-luvun laman aikaan mellakoivat pankkiirit kodeissa ja yrityksissä. Vahingot olivat miljardeja markkoja. Ihmisiä ajettiin ulos kodeistaan, omaisuudet ryöstettin ja oikeutta ei jaettu - jaettiin vääryyttä.

Silloin ei nähty lööppejä niistä valtavista vahingoista. Silloin kansanedustajat olivat hissukseen ja poliisit vaikeni.

Tässä ote yhdestä aiemmasta blogistani, jossa kirjoitan kotiseutuni menettämisestä:

"Konkurssiin ajetut yrittäjät 90-luvun laman seurauksena.

Tapasin Helsingissä ex-yrittäjä Matti Haverisen, joka osallistui aktiivisesti konkurssin ajettujen yrittäjien oikeuksien puolustamiseen. Suunnittelimme Haverisen kanssa jopa uuden yrittäjäjärjestön perustamista, johon kuuluisivat vain yrittäjäomistajat. Olimme huomanneet, että silloiset yrittäjäjärjestöt ajoivat vain suurten yritysten etuja, joissa oli palkattu johto.

Samalla aloin pohtimaan, että Helsingissä voisi järjestää suuren mielenosoituksen, johon yrittäisimme saada konkurssin tehneitä yrittäjiä, luottokelvottomia ja oikeudenkäyntien uhreja. Tein varmaan kuukauden verran töitä. Suunnittelin ja ideoin tapahtumaa ja kuinka saada mahdollisimman suuret joukot liikenteeseen varsinkin maakunnista Pohjois-Suomea myöten. Sain valmiiksi täydellisen mielenosoitussuunnitelman ja aloin selvittämään sen toteuttamiskelpoisuutta, eli saisinko massat liikkeelle. Olin yhteydessä eri järjestöihin ja suoraan maakuntiin. Näytti siltä, että tapahtuma tulisi keräämään valtavan joukon masentuneita ja vihaisia oikeusmurhan uhreja. Suunnitelman onnistuminen näytti liian hyvältä, sillä se mielenosoitus alkoi näytään todella suurelta. Liian suurelta, että olisin sen uskaltanut toteuttaa. Ymmärsin hyvin, että jos panen mielenosoituksen alulle ja siellä on jopa kymmeniätuhansia kotinsa, yrityksensä ja toivonsa menettäneitä kansalaista, niin sitä tilaisuutta ei pysty kukaan hallitsemaan vaan se väistämättä kääntyy väkivaltaiseksi. Joten kaikessa hiljaisuudessa hautasin sen ajatuksen, vaikka ideani olisi toteutunut täydellisesti, mutta valitettavasti väkivaltaisesti, sillä itse vastustin väkivaltaa.

 

Mielenosoitus sunnuntaiaukiola vastaan Eduskuntalaon edessä 1996.

Olin tehnyt täydellisen suunnitelman mielenosoitusta varten, mutta nyt se työ oli hyödytön. Ei ehkä sittenkään. Oli yksi asia, jota vastaan voisi järjestää rauhanomaisemman mielenosoituksen. Kauppojen suunniteltu aukiololaajennus, joka koski myös sunnuntaita. Itse matkailualan yrittäjänä tiesi, että minkälaista on pienyrittäjällä, joka yrittää tehdä töitä seitsemän päivää viikossa ilman vapaapäivää. Kummityttöni isä Esa Sirviö, joka oli auttanut minua paljon konkurssin jälkeen. Kun minulla oli rahat loppu, niin Esa toi minulle ruokaa kaupastaan ilman, että minun olisi täytynyt siitä maksaa. Esa on niitä suurella sydämellä olevia ihmisiä. Esan kanssa jutellessani huomasin, että häntä todella pelotti sunnuntaiaukiolo, sillä se ainut vapaapäivä viikossa, jonka hän sai olla perheensä kanssa, otettaisiin häneltä pois. Suuret kauppakeskukset virkamiesjohtoineen eivät välitä yrittäjän tilanteesta. Sillä kauppakeskusten johtajat viettävät koko viikonlopun vapaata oli kaupat auki tai kiinni.  Siispä ajattelin, että voisin yrittää asian eteen jotain tehdä auttaakseni Esaa ja muita yrittäjiä.

Otin yhteytteä silloiseen Arkkipiispa John Vikströmiin, jonka tiesin vastaustavan sunnuntain muuttamista kaupalliseksi päiväksi. Otin yhteyttä Liikealanammattiliittoon. Otin yhteyttä Markantalon omistajaan.

Ensimmäisenä sain lämminhenkisen kirjeen Arkkipiispa Vikströmiltä ja kannustusta rauhanomaisen tapahtuman järjestämiseen. Hän ohjasi minut ottamaan yhteyttä Juhani Veikkolaan. Sitten porukkaan lähti myös mukaan Markantalon omistaja yksityisyrittäjien edustajana ja liikealanammattiliitto.

Suunnittelin mainos- ja kokoontumistekstit sekä jakelukanavat. Varasin kansanedustaja Anne Huotarin kautta lehdistötilat Eduskunnasta. Olin päättänyt mielenosoituspäiväksi  3.2.1997 klo: 12.00. Huomasin, että minulla on tietokoneellani tallessa koko mielenosoitussuunnitelma aikatauluineen.

Valitsin sen päivän siksi, että se on samalla Valtioneuvoston avajaispäivä, joten kaikki tiedotusvälineet ovat jo valmiiksi paikalla ;-)

Tein kovasti töitä ja sain ensi kertaa Suomessa yhdistettyä kirkon, yrittäjät ja työntekijät samalle puolelle ja saman asian taakse. Itse pysyttelin taka-alalla, sillä en halunnut otsikoissa näkyvän, että konkurssin tehnyt yrittäjä järjesti mielenosoituksen. Sen ymmärsivät myös ne tahot hyvin, jotka tätä tilaisuutta varten yhdistin.

Mielenosoitus oli tiedotusvoitto ja siihen meinasi kaatua Lipposen hallitus. Näin uutisoi Hesari seuraavana päivänä organisoimani tapahtuman ;-)

                  ”Kauppojen aukioloajan väljentäjille buuattiin Helsingissä

KOTIMAA - 4.2.1997

 ... historialliseen mielenilmaukseen sunnuntaiaukiolojen vastustamiseksi. Eduskuntatalon edessä ei ole tainnut ennen näkyä rintarinnan kylttejä kuten "Ei lisää sunnuntaityötä", "Mieluummin kirkkoon kuin kauppaan”

Samainen valtioneuvoston avajaispäivä sai mielenkiintoisen jatkon. Kansanedustaja Anne Huotari pyysi minut kaverikseen Valtioneuvoston juhlanäytökseen Oopperatalolle katsomaan Romeo ja Julia balettia. Laitoin illalla tummanpuvun päälle ja lähdin Oopperatalolle. Siellä oli ne kaikki henkilöt, joita olin valituskirjeilläni häirinnyt, eli oikeuskansleri (hänen kanssaan vierekkäin annoimme takit narikkaan), eduskunnan oikeusasiamies, korkeimmanoikeuden presidentti ja paljon muita ”tuttuja”. Tunne oli mukava, minä tunsin heidät, mutta he eivät tunteneet minua. Baletti, tarjoamiset ja tietenkin upea seuralaiseni Anne Huotari tekivät illasta unohtumattoman. Esityksen päätyttyä, kun toiset odottelivat kylmissään taksejaan Oopperan edessä, niin minä odottelin Annen kanssa Sosiaali- ja Terveysministerin mustaa virka-autoa. Ministeri Terttu Huttu-Juntunen oli luvannut tarjota meille illallisen. Se oli uskomaton tunne, konkurssiin ajettu yrittäjä istumassa mustassa virka-autossa ministerin ja kansanedustajan kanssa tyylikkään autonkuljettajan turvallisesti kuljettamana kohti illallisravintolaa. Kiitos Anne Huotari, Kiitos Terttu Huttu-Juntunen, ainakin yhden illan sain jälleen tuntea kuuluvani yhteiskuntaan!

 

Ei auttanut se, että me ryöstetyt olimme hiljaa, ei auttanut väkivallaton taistelu oikeuksistamme ja omaisuudestamme – kaikki vietiin! Nyt, osa heistä, jotka hyötyivät omaisuutemme ryöstöllä ovat linnanjuhlissa ja ottavat vastaan kunniamerkkejä?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset