PeliSuomi Elämää tämä vain on...joka päivä sen loppua kohden kuljen.

Kaiken ikävän keskellä meillä on mahdollisuus ajatella mukavia.

Tuskin löytyy ihmistä, joka ei tunne pienen hetken iloa joka päivä? Ilo voi putkahtaa esille suuren surun keskellä, kun tarkkaavaisuus murheeseen herpaantuu.

Suruun ja murheeseen me uppoudumme, mutta ilo kiirehtii mielestämme pois. Murheen tunne on opittua, mutta ilo karkaa mieleen odottamatta ja ilmoittamatta.

Myötätuntoiselle ihmiselle, myös murhe saattaa putkahtaa yhtäkkiä ja yllättäen ilon hetkeen, kun joku aisteistamme havahtuu toisen kärsimykseen.

Meillä on kyky tarkkailla omia ajatuksiamme ja mielialaamme, mutta me emme sitä tee ilossa, koska silloin ei ole mielen tarkastelun aika. Surussa ja murheessa me saatamme pohtia ajatuksiemme juoksua, mutta silloin emme halua päästää ikävistä ajatuksistamme irti. Murhe syöpyy mieleemme syvälle, kun ilo on vain hetken viivähdys. Murhe vie voimat ja aistia iloisia asioita. Emme kuule lintujen laulua, emme näe kukkaniittyä, emme aisti kevään tuoksua. Makuaistimme turtuu ja tuntoaistimme lamaantuu. Murheellisilla ajatuksilla on valtava voima – se pysäyttää hetkessä kaikki kehomme aistit.

Ilo herkistää kaikki viisi aistiamme nauttimaan kehomme sadepisaroista iholla, karvaasta mausta suussa, väärin soitetusta sävelestä ja sumuisesta kadusta. Nämä kaikki murheellinen mieli kokee eri tavalla, ne syventävät murhetta, kun ne samat ilossa koettuna aukaisevat ovia uusiin onnen tunteisiin.

Kirjoitin tämän blogin siksi, etten vaipuisi murheeseen, etten tuntisi sitä tavanomaista luovuttamisen tunnetta. Ajatuksissani oli useita ikäviä blogin aiheita, mutta ne ajatukset olisivat vieneet minua murheen syövereihin. Tein valinnan olla seesteisellä ja iloisella mielellä. Toinen vaihtoehto olisi ollut surullisella ja murheellisella mielellä. Vain minä itse pystyin sen valinnan tekemään – Sinä myös voit päättää oman onnellisuutesi tai murheesi ajankohdan ja määrän omassa mielessäsi.

Käytän ”kuudetta aistiani”, eli mieltäni, ajatuksiani, mielialani muuttamiseen. Yksinkertaisesti tarkkailen tulevia ja meneviä ajatuksia, joista valitset mukavaan hetkeen sopivat ja ohitan ne ajatukset, jotka kuuluvat surun ja murheen hetkiin. Tiedän, että ajatusten suodattamisen oppiminen on vaikeata, sillä murhe haluaa pitää meitä otteessaan ja siitä olotilasta emme haluaisi luopua. Kyse ei ole itsesäälistä tai säälin hakemisesta ulkopuolelta, vaan todellisesta murheen tunteesta, joka pitää otteessaan. Sitä on vaikeata selittää ja vaikeata ymmärtää sanoilla kerrottuna, mutta sen voi kohdata, kun näkee nurkkavierun köyhän, jonka huulilla on hymy ja ilo paistaa silmissä.

Hyvää ja iloista pyhäpäivää kaikille lukijoilleni. Niin pieni oli se rajapinta tätä kirjoittaessani, kun murhe pyrki mieleeni, mutta sysäsin sen nyt hetkeksi pois – luovuin niistä ajatuksista voimalla. Helppoa se ei ollut, mutta itse tein valinnan.

Lopuksi, näinkin voi murhemieli kokea hetken iloa:

Oli harmaa päivä Helsingissä 90-luvun puolivälissä ja mieleni oli täysin maassa. Olin lyhyellä matkalla lähijunalla ja samassa vaunussa oli äiti pikkupojan kanssa. Lapsi istui rattaissa ja junan pysähtyessä asemalle autoin äitiä nostamaan rattaat asemalaiturille. Pikkupojan katse suunta oli minuun. Kun olin auttanut rattaat alas junasta, niin rattaissa oleva pikkupoika katsoi minua silmiin ja sanoi „Kiitos“, hymyili ja vilkutti pienellä kädellään. Kaikki se ympäröivä ja sisällä oleva harmaus siitä päivästä katosi sen pikkupojan hymyn mukana pois ja huomasin itsekin hymyileväni.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset